Elokuva: Amélie
Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Pääosassa: Audrey Tautou
Kirjoittanut: Guillaume Laurant
Joskus vain kolahtaa kohdalleen. Amélie ei ole enää uusi elokuva mutta näin sen nyt televisiosta. Ja nyt kolahti taas.
Nähdäkseni taiteen tarkoitus on herättää tunteita. Intellektuelli taide herättää tunteita myös ymmärtämisen mielihyvän kautta, mutta aina, aina taiteen tarkoitus on herättää tunne-elämyksiä. Juuri tässä Amélie osuu kohdalleen. Se herättää minussa valtavan tunnereaktion. Suuri taide herättää tunnereaktioita laajassa yleisössä - jos jokainen voi löytää jotain omaansa teoksesta, voi teosta kutusua (mielestäni) suureksi taiteeksi. Amélien suuruutta on minun on mahdoton arvioida koska en osaa arvioida sen herättämää tunnereaktiota muissa. Tiedän että joidenkin (kyynikoiden) mielestä se on liian sokerinen ja heillä on tähän mielipiteeseensä oikeus, mutta minä olen eri mieltä.
Eräs vahvimmista tunne-elämyksien tuottajasta on tapaus, jossa katsoja/kuulija voi samaistua henkilöhahmoihin. Uskon että juuri tämän vuoksi tämä elokuva menee minulla niin hyvin kotiin. Amélien roolihahmo on hieman syrjäytynyt henkilö - persoona joka elää omaa elämäänsä ja jonka on vaikea tavoittaa muita. Siinä on jotain yleismaalimallista. Olen vakuuttunut että moni meistä kokee samoin. Heillä on rikkaampi elämä pään sisällä kuin mitä näkyy ulos. Jos vain toiset ihmiset näkisivät miten hienoja ihmisiä he ovat niin heillä olisi paljon enemmän ystäviä. Näin he tuntevat - uskon niin. Ja juuri näin Amélie vaikuttaa tuntevan.
Kerronaltaan elokuva on persoonallinen - raikas tuulahdus. Hollywood-koulukunta on aivan toisaalla kun ranskalainen elokuva alkaa. Elokuvassa on pyöriessään sellaista epärationaalista keveyttä, jonka vain ranskalainen ohjaaja osaa. Samalla jokainen kohtaus on valokuvauksellisen kaunis, läpeensä ajateltu muttei valmiiksi pureskeltu.
maanantaina, joulukuuta 25, 2006
keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006
Nimimerkki, Ylioppilasteatteri 29.11.2006 klo 19.00
Nimimerkki
Ylioppilasteatteri
Ohjaus Minna Nurmelin (vier.)
Oli erittäin jännittävää päästä katsomaan itselleen vierasta alaa, teatteria, ja teatterissa jossa en ollut aiemmin käynyt, ylioppilasteatterissa, jolla vieläpä on jännittävä historia ja 80v-juhlavuosi käynnissä. Olen itse autuaan tietämätön teatteriskenestä, joten sain tilaisuuden katsella teosta naiivein silmin.
Rakenteeltaan teos koostuu välähdyksistä tietoyhteiskunnan eri näyttämöiltä. On päiväkotia, on bloggailua ja on enemmän tai vähemmän toimivaa parisuhdetta. Erityisesti teos kommentoi tai kritisoi todellisuudesta eriytynyttä, itseään paljastavaa ja anonyymiä internet-keskustelu ja -blogi kulttuuria, ja tässä suhteessa onkin ironista kommentoida näytelmää juuri täällä internetin puolella. Se herättää kysymyksiä. Onko minulla, bloggaajalla, elämää? Onko elämä verkossa elämää, vai onko ainoastaan kasvokkain koettu todellista? Miksi ei olisi?
Näytelmässä siis pohditaan ihmissuhteiden ja -kontaktien uusia olomuotoja. Toisaalta kävelemme toistemme ohitse kadulla emmekä tunne ketään, emmekä ota kehenkään mitään kontaktia, toisaalta etsimme epätoivoisesti kontaktia verkon kautta, paljastamme siellä asioita joita emme voi kertoa aviopuolisollemme tai muille lähimmäisimmillemme. Havainnoimme paradoksaalisia tapojamme suhtautua vanhuksiimme ja lapsiimme, mutta täysin tietoisina paradokseista toimimme kuitenkin juuri paradoksien mukaisesti. Tällaisia teräviä havaintoja näytelmä on pullollaan.
Ylioppilasteatteri on amatööriteatteri ja Nimimerkki on fuksiproduktio. Sana amatööri on peräisin latinan sanasta amator, rakastaja, ja tämä rakkaus, tunteen palo oli läsnä koko produktiossa. Nuoruuden into ja innostus olivat positiivisella tavalla silmiinpistäviä. Tässä oltiin mukana siksi että tätä haluttiin tehdä, ylinäyttelemisenkin uhalla. Rutiinin puute kuitenkin ilmenee tuoreutena ja rosoisuutena, joka elävoittää tunnelmaa. Pitäkää tästä kiinni!
Eri kohtauksista oli myös hauska huomata mitä oli harjoiteltu. Havaitsin selkeästi että esimerkiksi lapsen, vanhuksen ja rakastuneen/vihastuneen rooleihin oli panostettu. Ne ovatkin varmasti jonkinlaisia peruspalikoita näytetlijän roolivalikoimassa, eli koulutuksellinen aspekti oli rakenteessa jatkuvasti mukana. Rekisteröin myös sellaisen mielenkiintoisen tosiasian että useimmilla näyttelijöillä oli jokin yksi "juttu" jonka hän teki erityisen hyvin, jota tehdessään hänen läsnäolonsa loisti lavalla, jäädäkseen muulloin muiden varjoon. Tätä voisi kutsua epätasaisuudeksi, mutta minä näksin sen mielummin lupauksina - näimme tässä vasta välähdyksiä niistä mahdollisuuksista, niistä taidoista jotka näihin näyttelijöihin on käytketty, mutta joita ei vielä ole päästetty kokonaisuudessaan esiin.
Viimeiseksi haluan vielä sanoa että YT:n konsepti tuntuu toimivalta. Ammattitaitoinen ohjaus näkyi selvästi minunkin naiiveihin silmiini. Näin saadaan kokonaisuus toimivaksi, jolloin mahdolliset hetkelliset taidolliset epätäydellisyydet eivät niin haittaa. Myös näytöksen energialataus saa erityismaininnan. Näyttelijöiden läsnäolo oli erinomaista, muutamaa hetkellistä lipsahdusta lukuunottamatta.
Olen pitkään tavallaan tiennyt että teatteri on juttu jota minun pitäisi seurata enemmän. Tänään käsitykseni vain vahvistui. Tällaista enemmän.
Ylioppilasteatteri
Ohjaus Minna Nurmelin (vier.)
Oli erittäin jännittävää päästä katsomaan itselleen vierasta alaa, teatteria, ja teatterissa jossa en ollut aiemmin käynyt, ylioppilasteatterissa, jolla vieläpä on jännittävä historia ja 80v-juhlavuosi käynnissä. Olen itse autuaan tietämätön teatteriskenestä, joten sain tilaisuuden katsella teosta naiivein silmin.
Rakenteeltaan teos koostuu välähdyksistä tietoyhteiskunnan eri näyttämöiltä. On päiväkotia, on bloggailua ja on enemmän tai vähemmän toimivaa parisuhdetta. Erityisesti teos kommentoi tai kritisoi todellisuudesta eriytynyttä, itseään paljastavaa ja anonyymiä internet-keskustelu ja -blogi kulttuuria, ja tässä suhteessa onkin ironista kommentoida näytelmää juuri täällä internetin puolella. Se herättää kysymyksiä. Onko minulla, bloggaajalla, elämää? Onko elämä verkossa elämää, vai onko ainoastaan kasvokkain koettu todellista? Miksi ei olisi?
Näytelmässä siis pohditaan ihmissuhteiden ja -kontaktien uusia olomuotoja. Toisaalta kävelemme toistemme ohitse kadulla emmekä tunne ketään, emmekä ota kehenkään mitään kontaktia, toisaalta etsimme epätoivoisesti kontaktia verkon kautta, paljastamme siellä asioita joita emme voi kertoa aviopuolisollemme tai muille lähimmäisimmillemme. Havainnoimme paradoksaalisia tapojamme suhtautua vanhuksiimme ja lapsiimme, mutta täysin tietoisina paradokseista toimimme kuitenkin juuri paradoksien mukaisesti. Tällaisia teräviä havaintoja näytelmä on pullollaan.
Ylioppilasteatteri on amatööriteatteri ja Nimimerkki on fuksiproduktio. Sana amatööri on peräisin latinan sanasta amator, rakastaja, ja tämä rakkaus, tunteen palo oli läsnä koko produktiossa. Nuoruuden into ja innostus olivat positiivisella tavalla silmiinpistäviä. Tässä oltiin mukana siksi että tätä haluttiin tehdä, ylinäyttelemisenkin uhalla. Rutiinin puute kuitenkin ilmenee tuoreutena ja rosoisuutena, joka elävoittää tunnelmaa. Pitäkää tästä kiinni!
Eri kohtauksista oli myös hauska huomata mitä oli harjoiteltu. Havaitsin selkeästi että esimerkiksi lapsen, vanhuksen ja rakastuneen/vihastuneen rooleihin oli panostettu. Ne ovatkin varmasti jonkinlaisia peruspalikoita näytetlijän roolivalikoimassa, eli koulutuksellinen aspekti oli rakenteessa jatkuvasti mukana. Rekisteröin myös sellaisen mielenkiintoisen tosiasian että useimmilla näyttelijöillä oli jokin yksi "juttu" jonka hän teki erityisen hyvin, jota tehdessään hänen läsnäolonsa loisti lavalla, jäädäkseen muulloin muiden varjoon. Tätä voisi kutsua epätasaisuudeksi, mutta minä näksin sen mielummin lupauksina - näimme tässä vasta välähdyksiä niistä mahdollisuuksista, niistä taidoista jotka näihin näyttelijöihin on käytketty, mutta joita ei vielä ole päästetty kokonaisuudessaan esiin.
Viimeiseksi haluan vielä sanoa että YT:n konsepti tuntuu toimivalta. Ammattitaitoinen ohjaus näkyi selvästi minunkin naiiveihin silmiini. Näin saadaan kokonaisuus toimivaksi, jolloin mahdolliset hetkelliset taidolliset epätäydellisyydet eivät niin haittaa. Myös näytöksen energialataus saa erityismaininnan. Näyttelijöiden läsnäolo oli erinomaista, muutamaa hetkellistä lipsahdusta lukuunottamatta.
Olen pitkään tavallaan tiennyt että teatteri on juttu jota minun pitäisi seurata enemmän. Tänään käsitykseni vain vahvistui. Tällaista enemmän.
tiistaina, marraskuuta 28, 2006
minnet / muisto, Erik Bergman 1911-2006, 26.11.2006 klo 19
Kampin Laulu
Erik Bergmanin muistokonsertti
johtaja Eric-Olof Söderström
lausunta Asko Sarkola
tanssi Panu Varstala
soitinyhtye "Paddlande egyptier"
Ritarihuone, Helsinki
Hävettää tunnustaa kuinka huonosti tunsin Bergamin teoksia ennestään, mutta nytpähän tiedän paremmin. Runsaahko yleisö kuuli monta upeaa sävellystä hienosti esitettyinä. Sävellyksissä minua eniten ilostutti se, että vaikka ne käyttivät monia kuorolaulun moderneja tehokeinoja, eivät ne kuitenkaan sortuneet "hi-hii"-huumoriin. Toki esimerkiksi kokoelmassa "Vier Galgenlieder" on huumoria, mutta se ei ole halpaa, yleisöä halventavaa vitsailua, vaan älykästä kujeilua. Toki tämä edellyttää että teokset esitetään antaumuksella ja paneutumisella, mutta siinä Kampin Laulu pärjäsi hyvin.
Yleisesti koko konsertissa minua ilostutti eritysesti sen tunnelma; minulle jäi sellainen tunne että tilaisuuteen oli panostettu hieman ekstraa, eikä se ollut vain eräs "keikka" toisten joukossa. Kuoro lauloi keskittyneesti ja oli selvästi harjoitellut ahkerasti. Tällä on valtava merkitys konsertin kokonaistunnelmaan. Ainoa pieni harmitus oli että aivan kaikki solistit eivät äänenmuodostuksellisesti olleet huippulaatua, mutta se on amatöörikuoron ominaispiire. Lisäksi ymmärrän että solistien valinta on aina myös sosiaalipoliittinen, eikä vain taiteellinen. Näin se vain menee, eikä sitä parane ruveta itkemään.
Ensimmäisellä puoliajalla minua sykähdytti varsinkin Dreams-sarja, sekä aivan erityisesti sen keskimmäinen osa. Sarja oli sekä hieno ja koskettava teos että herkästi esitetty. Toisella puoliajalla Lapponia-sarja oli konsertin antikliimaksi; kappale on pitkäveteinen ja esitys vaikutti epävarmalta. Lisäksi odotin koko kappaleen ajan milloin solisti alkaa paukuttaa rumpua, jota hän kantoi, mutta se olikin kai vain rekvisiittaa (?). Konsertin viimeisenä kuultu Samothrake kuitenkin pelasti tai ehkä kruunasi illan. Se on spektaakkeli vailla vertaa. Kuoro, tanssija, lausuja, solisteja sekä soitinyhtye osallistuivat kaikki yhdessä. Vaikka sopalla oli niin monta keittäjää, tanssijasta lähtien, toimivat ne minusta kaikki yhdessä kokonaisuutena, eikä mitään olisi voinut lisätä tai ottaa pois. Vain Asko Sarkolalta olisi toivonut hieman suurempaa vaihdetta, hieman suurempaa emootion astetta, mutta samalla uskon, että se oli tietoinen taiteellinen valinta, eli vain makukysymys. Sävellyksessä on voimakas lataus, se rakentaa tunnelmaa huolellisesti ikuisen vaelluksen airojen loiskeessa, ja samalla sen tarina on vahva. Mieleenpainuva teos ja esitys.
Jotain on tapahtunut sitten edellisen kerran kun kuulin Kampin Laulua. Keskittyminen ja varmuus olivat nyt selvästi parempia kuin viimeksi. Sointikin on yhteinäisempi ja tulkinta sisäistynyt. Esityksestä jäi myös sellainen mielikuva että kuoro ei tuntenut tarvetta yrittää todistaa mitään - kun vain tekee oman juttunsa hyvin, ei parempaa voi vaatia.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
Erik Bergmanin muistokonsertti
johtaja Eric-Olof Söderström
lausunta Asko Sarkola
tanssi Panu Varstala
soitinyhtye "Paddlande egyptier"
Ritarihuone, Helsinki
Hävettää tunnustaa kuinka huonosti tunsin Bergamin teoksia ennestään, mutta nytpähän tiedän paremmin. Runsaahko yleisö kuuli monta upeaa sävellystä hienosti esitettyinä. Sävellyksissä minua eniten ilostutti se, että vaikka ne käyttivät monia kuorolaulun moderneja tehokeinoja, eivät ne kuitenkaan sortuneet "hi-hii"-huumoriin. Toki esimerkiksi kokoelmassa "Vier Galgenlieder" on huumoria, mutta se ei ole halpaa, yleisöä halventavaa vitsailua, vaan älykästä kujeilua. Toki tämä edellyttää että teokset esitetään antaumuksella ja paneutumisella, mutta siinä Kampin Laulu pärjäsi hyvin.
Yleisesti koko konsertissa minua ilostutti eritysesti sen tunnelma; minulle jäi sellainen tunne että tilaisuuteen oli panostettu hieman ekstraa, eikä se ollut vain eräs "keikka" toisten joukossa. Kuoro lauloi keskittyneesti ja oli selvästi harjoitellut ahkerasti. Tällä on valtava merkitys konsertin kokonaistunnelmaan. Ainoa pieni harmitus oli että aivan kaikki solistit eivät äänenmuodostuksellisesti olleet huippulaatua, mutta se on amatöörikuoron ominaispiire. Lisäksi ymmärrän että solistien valinta on aina myös sosiaalipoliittinen, eikä vain taiteellinen. Näin se vain menee, eikä sitä parane ruveta itkemään.
Ensimmäisellä puoliajalla minua sykähdytti varsinkin Dreams-sarja, sekä aivan erityisesti sen keskimmäinen osa. Sarja oli sekä hieno ja koskettava teos että herkästi esitetty. Toisella puoliajalla Lapponia-sarja oli konsertin antikliimaksi; kappale on pitkäveteinen ja esitys vaikutti epävarmalta. Lisäksi odotin koko kappaleen ajan milloin solisti alkaa paukuttaa rumpua, jota hän kantoi, mutta se olikin kai vain rekvisiittaa (?). Konsertin viimeisenä kuultu Samothrake kuitenkin pelasti tai ehkä kruunasi illan. Se on spektaakkeli vailla vertaa. Kuoro, tanssija, lausuja, solisteja sekä soitinyhtye osallistuivat kaikki yhdessä. Vaikka sopalla oli niin monta keittäjää, tanssijasta lähtien, toimivat ne minusta kaikki yhdessä kokonaisuutena, eikä mitään olisi voinut lisätä tai ottaa pois. Vain Asko Sarkolalta olisi toivonut hieman suurempaa vaihdetta, hieman suurempaa emootion astetta, mutta samalla uskon, että se oli tietoinen taiteellinen valinta, eli vain makukysymys. Sävellyksessä on voimakas lataus, se rakentaa tunnelmaa huolellisesti ikuisen vaelluksen airojen loiskeessa, ja samalla sen tarina on vahva. Mieleenpainuva teos ja esitys.
Jotain on tapahtunut sitten edellisen kerran kun kuulin Kampin Laulua. Keskittyminen ja varmuus olivat nyt selvästi parempia kuin viimeksi. Sointikin on yhteinäisempi ja tulkinta sisäistynyt. Esityksestä jäi myös sellainen mielikuva että kuoro ei tuntenut tarvetta yrittää todistaa mitään - kun vain tekee oman juttunsa hyvin, ei parempaa voi vaatia.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
sunnuntaina, elokuuta 20, 2006
Christinan matka, Vantaan Barokki-viikko, 19.8.2006 klo 20
Marazzoli - Rossi - Albrici - Weber - Cesti - Stradella
SUSANNE RYDÉN, sopraano
HANS NILSSON, tanssi
BJÖRN GRANATH, näyttelijä
STOCKHOLMS BAROCKENSEMBLE
MARIA LINDAL, viulu
LARS WARNSTAD, viulu
MIKAEL MARIN, viola
DANIEL HOLST, sello
KRISTINA MÅRTENSSON, kontrabasso
KARL NYHLIN, teorbi & kitara
MARK TATLOW, cembalo
SUSANNE JARESAND, koreografia & ohjaus
CHARLES KOROLY, puku
Harvoin jos koskaan ole kokenut tällaista taide-elämystä! Christinan matka on musiikkikertomus, jossa seuraillaan Ruotsin kuningattaren Christinan (Karle Kustaan vaimo ja Kustaa II Aadolfin isä) elämää. Teos on pitkälti sopraano Susanne Rydénin yhden miehen, eli naisen, show, jota tanssija ja näyttelijä täydentävät ja tukevat.
Päälimmäiseksi mieleen jää Susannen häikäisevä esiintyminen. Jotenkin voi kuolevainen vielä tajuta, että hänen äänensä on henkeäsalpaavan kaunis, mutta että hän voi samanaikaisesti tanssia ei mahdu minun ymmärrykseen. Ennen esityksen alkua kuuluttaja varoitti, että Susanne on flunssainen, mikä näin jälkeenpäin nähden vain kasvattaa hänen suorituksensa arvoa. Vain aivan korkeimmissa ja suurimmissa forte kohdissa saattoi havaita, että Rydén hieman varoi ääntänsä, mutta äänenlaatua se ei tuntunut häiritsevän.
Esityksen toinen suuri elämykseen johtanut yksityiskohta oli kokonaisuuden vahvuus, tai ehkä sitä voisi sanoa ohjauksen laaduksi. Vaikka tarinassa ei nyt niin paljon tapahdu, on sen emotionaaliset värit tuotu musiikin kautta koskettavasti esiin. Vaikka esityksen musiikki oli (käsittääkseni) koottu irrallisista eri säveltäjien kirjoittamista paloista, jatkui se läpi illan eheänä. Soittajat soittivat ansiokkaasti, vaikka kaikki soittajat eivät nyt vaikuttaneet aivan hirveän innostuneilta. Lavastus, vai pitäisikö sanoa puvustus, oli minimalistinen mutta ylevä.
Oikeastaan ainoa pienokainen kritiikki koskee koreografiaa, vaikka se ei lainkaan kuulu osaamisalueisiini. Laulajaksi Rydén on harvinaisen hyvä tanssija, eikä vertailu tanssin ammattilaiseen Hans Nilssoniin ole oikeudenmukaista. Silti koreografiassa he suurimman osan ajasta toistivat toistensa liikketä, jolloin taitoero oli ilmeinen. Liikkeen hallinta ja jäntevyys eivät vain olleet samalla tasolla. Koreografian päälinjaa olisi voinut miettiä toisinkin.
Kokonaisuus oli silti ekstaattinen. Tällaisia kokonaistaiteellisia pienimuotoisia spektaakkeleita soisi tehtävän paljon enemmänkin. Myös Susannea haluan ehdottomasti kuulla enemmän. Seuraavan kerran se on Suomessa mahdollista Vanhan Musiikin Viikolla 6.-12.10.2006 Helsingissä.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
PS. Kommentteja otetaan ilolla vastaan.
SUSANNE RYDÉN, sopraano
HANS NILSSON, tanssi
BJÖRN GRANATH, näyttelijä
STOCKHOLMS BAROCKENSEMBLE
MARIA LINDAL, viulu
LARS WARNSTAD, viulu
MIKAEL MARIN, viola
DANIEL HOLST, sello
KRISTINA MÅRTENSSON, kontrabasso
KARL NYHLIN, teorbi & kitara
MARK TATLOW, cembalo
SUSANNE JARESAND, koreografia & ohjaus
CHARLES KOROLY, puku
Harvoin jos koskaan ole kokenut tällaista taide-elämystä! Christinan matka on musiikkikertomus, jossa seuraillaan Ruotsin kuningattaren Christinan (Karle Kustaan vaimo ja Kustaa II Aadolfin isä) elämää. Teos on pitkälti sopraano Susanne Rydénin yhden miehen, eli naisen, show, jota tanssija ja näyttelijä täydentävät ja tukevat.
Päälimmäiseksi mieleen jää Susannen häikäisevä esiintyminen. Jotenkin voi kuolevainen vielä tajuta, että hänen äänensä on henkeäsalpaavan kaunis, mutta että hän voi samanaikaisesti tanssia ei mahdu minun ymmärrykseen. Ennen esityksen alkua kuuluttaja varoitti, että Susanne on flunssainen, mikä näin jälkeenpäin nähden vain kasvattaa hänen suorituksensa arvoa. Vain aivan korkeimmissa ja suurimmissa forte kohdissa saattoi havaita, että Rydén hieman varoi ääntänsä, mutta äänenlaatua se ei tuntunut häiritsevän.
Esityksen toinen suuri elämykseen johtanut yksityiskohta oli kokonaisuuden vahvuus, tai ehkä sitä voisi sanoa ohjauksen laaduksi. Vaikka tarinassa ei nyt niin paljon tapahdu, on sen emotionaaliset värit tuotu musiikin kautta koskettavasti esiin. Vaikka esityksen musiikki oli (käsittääkseni) koottu irrallisista eri säveltäjien kirjoittamista paloista, jatkui se läpi illan eheänä. Soittajat soittivat ansiokkaasti, vaikka kaikki soittajat eivät nyt vaikuttaneet aivan hirveän innostuneilta. Lavastus, vai pitäisikö sanoa puvustus, oli minimalistinen mutta ylevä.
Oikeastaan ainoa pienokainen kritiikki koskee koreografiaa, vaikka se ei lainkaan kuulu osaamisalueisiini. Laulajaksi Rydén on harvinaisen hyvä tanssija, eikä vertailu tanssin ammattilaiseen Hans Nilssoniin ole oikeudenmukaista. Silti koreografiassa he suurimman osan ajasta toistivat toistensa liikketä, jolloin taitoero oli ilmeinen. Liikkeen hallinta ja jäntevyys eivät vain olleet samalla tasolla. Koreografian päälinjaa olisi voinut miettiä toisinkin.
Kokonaisuus oli silti ekstaattinen. Tällaisia kokonaistaiteellisia pienimuotoisia spektaakkeleita soisi tehtävän paljon enemmänkin. Myös Susannea haluan ehdottomasti kuulla enemmän. Seuraavan kerran se on Suomessa mahdollista Vanhan Musiikin Viikolla 6.-12.10.2006 Helsingissä.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
PS. Kommentteja otetaan ilolla vastaan.
Kuorojen kierros, Art Goes Kapakka, Helsingin Juhlaviikot, 17.8.2006
Kuorojen kierros on muodostunut perinteeksi ja on samalla sekä Art Goes Kapakan että Helsingin Juhlaviikkojen lähtölaukaus. Konsepti on yksinkertainen: viedään artistit, eli nyt kuorot, sinne missä ihmiset ovat, eli kapakoihin. Kuorojen kierros on tästä konseptista aika lailla sivuraiteella, koska suuri osa yleisöstä on toisia kuorolaisia tai ns. surevia omaisia, mutta kun yleisöä kerran riittää, ei liene syytä antaa sen häiritä. Tapahtuma onkin näin ehkä suurin pääkaupunkiseudun kuoroelämän tapaamispaikka. Kaikki ovat siellä. Ainakin melkein.
Alkuvuosina kierros oli pienemmän porukan juttu, radikaali uusi idea ja mukana oli paljon varsinkin eturivin kuoroja. Kaikella kunniotuksella osallistuneita kohtaan, mutta tänä vuonna eturivissä oli paljon tilaa, eikä viime vuosina tilanne ole ollut paljon parempi. On kai niin, että tiukkaan "taidemusiikkiin" erikoistuneilla kuoroilla ei ole kiinnostusta. Toisin sanoen, kuorojen kierroksella ei ole enää sellaista radikaalia uutuusarvoa, jota sillä aikaisemmin oli, ja ns. paremmat kuorot eivät kai koe tarpeelliseksi osallistua.
Toisaalta, tämä kehitys on luonnollista evoluutiota. Ne kuorot jotka menestyvät tässä tyylilajissa ovat luonnollisesti eniten kiinnostuneita osallistumaan. Tiukan taiteen edustajat eivät yksinkertaisesti pärjää kapakassa. Täällä tarvitaan enemmän menoa ja enemmän asennetta. Tekninen taituruus ei yksin riitä.
Itse kävin kuuntelemassa vain kolmea kuoroa; Philomelaa, Koiton Laulua ja Akademiska damkören Lyran:ia. Tekninen taito oli kaikilla kolmella tilanteeseen riittävää, joten minun tehtäväksi jää miettiä lähinnä muita asioita. Philomelaa kuunnellessa vahvistui käsitykseni siitä, että populaarimusiikin sovittaminen kuorolle on vaikea ala. On niin vaikea päästä pois pehmeästä ja kiltistiä äänenmuodostuksesta. A capella muotoon alunperin kirjoitetut teokset toimivat niin hämmästyttävän paljon sovituksia paremmin. Philomelan repertuaarista selvästi omassa luokassaan oli Värttinän Onko siulla sulhasiia? joka oli mahtavan energinen.
Koiton Laulua en aiemmin ollut kuullut, mutta näin perinteikkäästä kuorosta olen tietysti kuullut paljonkin. Kuuluisesta poliittisesta historiastaan kuoro on saanut perintönä sellaisen annoksen asennetta ja paatosta, ettei paremmasta väliä. Kaikki tekniset puutteet (joita toki löytyy) ovat kuin poispyyhittyjä kun keskittyminen ja heittäytyminen on huipussaan. Näin syntyy taide-elämys. Paatoksesta puhuttaessa voi pelätä että tulkinta lipsuu yltiöromanttiseksi, mutta siitä ei Koiton Laulun kohdalla ole kyse. Heittäytyminen on koko ajan hallinnassa. Henkilökohtaisena havaintona haluan lisäksi mainita, että kuoron johtaja, Reijo Aittakumpu, on harvinaisen osuva mies paikallaan. Minun on vaikea kuvitella kuoroa, joka paremmin sopisi ystävälleni Reijolle, tai johtajaa joka paremmin sopisi Koiton Laululle.
Tässä vertailussa Lyranin tulos on vähiten yllättävä. Kuoro lauloi siten kun voi odottaa. Puhdasta ja menevää. Ohjelmassa oli pääasiassa juomalauluja, jotka ovat tietysti sopivia tähän kontekstiin, mutta harmillisesti esiintymistila oli huonoimmasta päästä. Ravintola Viassa ei akustiikka toimi muutenkaan: melutaso nousee valtavaksi ilman musiikkiakin eivätkä laulajat kuulu mihinkään ilman sähköistä vahvistusta, jota nyt ei tietysti ollut tarjolla. Sangen epäkiitollinen tila esiintyä. Harmillista että muuten niin hyvä ravintola on saatu täysin pilattua jättämällä akustinen suunnittelu unohduksiin. Ei siellä edes Lyranin upeat daamit pysty ihmeitä tekemään.
Perinteiden mukaisesti ilta loppui ravintola Manalassa, jossa itse kukin, allekirjoittanut mukaanlukien, sai hyvästä seurasta humaltua.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
PS. Kirjoitus- ja faktavirheistä voi minulle lähettää meiliä (kuten muutenkin kommentoida), ja kommentit joilla saatta olla yleistä kiinnostusta tuonne kommenttiosioon.
Alkuvuosina kierros oli pienemmän porukan juttu, radikaali uusi idea ja mukana oli paljon varsinkin eturivin kuoroja. Kaikella kunniotuksella osallistuneita kohtaan, mutta tänä vuonna eturivissä oli paljon tilaa, eikä viime vuosina tilanne ole ollut paljon parempi. On kai niin, että tiukkaan "taidemusiikkiin" erikoistuneilla kuoroilla ei ole kiinnostusta. Toisin sanoen, kuorojen kierroksella ei ole enää sellaista radikaalia uutuusarvoa, jota sillä aikaisemmin oli, ja ns. paremmat kuorot eivät kai koe tarpeelliseksi osallistua.
Toisaalta, tämä kehitys on luonnollista evoluutiota. Ne kuorot jotka menestyvät tässä tyylilajissa ovat luonnollisesti eniten kiinnostuneita osallistumaan. Tiukan taiteen edustajat eivät yksinkertaisesti pärjää kapakassa. Täällä tarvitaan enemmän menoa ja enemmän asennetta. Tekninen taituruus ei yksin riitä.
Itse kävin kuuntelemassa vain kolmea kuoroa; Philomelaa, Koiton Laulua ja Akademiska damkören Lyran:ia. Tekninen taito oli kaikilla kolmella tilanteeseen riittävää, joten minun tehtäväksi jää miettiä lähinnä muita asioita. Philomelaa kuunnellessa vahvistui käsitykseni siitä, että populaarimusiikin sovittaminen kuorolle on vaikea ala. On niin vaikea päästä pois pehmeästä ja kiltistiä äänenmuodostuksesta. A capella muotoon alunperin kirjoitetut teokset toimivat niin hämmästyttävän paljon sovituksia paremmin. Philomelan repertuaarista selvästi omassa luokassaan oli Värttinän Onko siulla sulhasiia? joka oli mahtavan energinen.
Koiton Laulua en aiemmin ollut kuullut, mutta näin perinteikkäästä kuorosta olen tietysti kuullut paljonkin. Kuuluisesta poliittisesta historiastaan kuoro on saanut perintönä sellaisen annoksen asennetta ja paatosta, ettei paremmasta väliä. Kaikki tekniset puutteet (joita toki löytyy) ovat kuin poispyyhittyjä kun keskittyminen ja heittäytyminen on huipussaan. Näin syntyy taide-elämys. Paatoksesta puhuttaessa voi pelätä että tulkinta lipsuu yltiöromanttiseksi, mutta siitä ei Koiton Laulun kohdalla ole kyse. Heittäytyminen on koko ajan hallinnassa. Henkilökohtaisena havaintona haluan lisäksi mainita, että kuoron johtaja, Reijo Aittakumpu, on harvinaisen osuva mies paikallaan. Minun on vaikea kuvitella kuoroa, joka paremmin sopisi ystävälleni Reijolle, tai johtajaa joka paremmin sopisi Koiton Laululle.
Tässä vertailussa Lyranin tulos on vähiten yllättävä. Kuoro lauloi siten kun voi odottaa. Puhdasta ja menevää. Ohjelmassa oli pääasiassa juomalauluja, jotka ovat tietysti sopivia tähän kontekstiin, mutta harmillisesti esiintymistila oli huonoimmasta päästä. Ravintola Viassa ei akustiikka toimi muutenkaan: melutaso nousee valtavaksi ilman musiikkiakin eivätkä laulajat kuulu mihinkään ilman sähköistä vahvistusta, jota nyt ei tietysti ollut tarjolla. Sangen epäkiitollinen tila esiintyä. Harmillista että muuten niin hyvä ravintola on saatu täysin pilattua jättämällä akustinen suunnittelu unohduksiin. Ei siellä edes Lyranin upeat daamit pysty ihmeitä tekemään.
Perinteiden mukaisesti ilta loppui ravintola Manalassa, jossa itse kukin, allekirjoittanut mukaanlukien, sai hyvästä seurasta humaltua.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
PS. Kirjoitus- ja faktavirheistä voi minulle lähettää meiliä (kuten muutenkin kommentoida), ja kommentit joilla saatta olla yleistä kiinnostusta tuonne kommenttiosioon.
tiistaina, toukokuuta 30, 2006
Dominanten kevätkonsertti Leppävaaran Sellosalissa 30.5.2006 klo 19
"Aalto aaltoa seuraa, meren laulu on lakkaamaton."
Chydenius, Mäntyjärvi, Tormis ja Kuula
Dominante, kuoro
johtajana Seppo Murto
Kuoro on minulle tuttu enemmänkin takahuoneen kuin lavan kautta, joten oli mielenkiintoista päästä vaihteeksi heitä kuulemaan. Kevätkonsertti on kuoro- ja muussakin amatöörimusiikissa varsin klassinen konserttimuoto ja tämä oli tyylissään klassinen näyte. Konsertin alkupuoli oli omistettu uudelle kotimaiselle ja eestiläisille musiikille ja väliajan jälkeen kuultiin kattava otos Toivo Kuulan kuoromusiikkia.
Ensimmäisenä kuultiin Jussi Chydeniuksen teos "I am the Great Sun" joka on hyvin soivaa ja rytmistä musiikkia Charles Causleyn tekstiin. Jaakko Mäntyjärven "Villancicos" on taattua Mäntyjärveä; laulavaksi soveltuvaa mukavaa käyttömusiikkia. On hienoa että sekä Chydenius että Mäntyjärvi tekevät musiikkia, jota on sekä mukava kuunnella että mukava laulaa, tämä erotuksena moniin muihin moderneihin säveltäjiin. Tälläiselle löytyy käyttöä monessa kuorossa. Yhden kuulemiskerran jälkeen kumpikaan teos ei valitettavasti kuitenkaan jättänyt mitään pysyvää mielikuvaa.
Veljo Tormiksen "Inkerin illat" on klassinen vahvasti kansanlauluperinteeseen pohjautuva sikermä joka usein esitetään tanssillisilla koreografioilla höystettynä. Monelle moinen musiikkiliikunta saa niskakarvat nousemaan ja täytyy myöntää että itsellänikin on omat ennakkoluuloni. Onneksi tänään Dominante osoitti minun olevan väärässä. Koreografia toi selvää lisäarvoa esitykseen, varsinkin kun sävellys on itsessään varsin pitkä. Tekstin sisältö olisi tosin voinut hieman paremmin liittää koreografiaan, joka nyt oli paikotelleen hieman erillään laulun sisällöstä.
Väliajan jälkeen kuultiin aimo annos Toivo Kuulan musiikkia, josta useimmat on kaikille kuoromusiikin harrastajille tuttujua. Oma suosikkini on "Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut" joka sai tänään arvoisensa esityksen. Erityisesti ihailin mieskuoro-osuutta, joka on sekä yksi teoksen monista kohokohdista että oli tänään erityisen komea. Massiivinen "Meren virsi" pelotti hieman etukäteen, onhan se todella vaativa. Varsinkin vaikeudet huomioon ottaen oli Dominanten esitys vakuuttava. Teos vaatii romanttista maalailua ja massaa jossa kuoro laulajien verrattain nuoresta iästä huolimatta onnistui mainiosti.
Välissä kuultiin kantaesitys "Itken kurja kullaistani" joka on Tero Tommilan loppuun viemä sävellys Kuulan 27 ensimmäisen tahdin pohjalta. Vaikka sävellys kuulostaa Kuulalta, ei tämä ollut mikään kovin mieleenpainuva elämys. Itselläni alkoi keskittyminen hieman herpaantua ja "Tuuti lasta tuonelahan" pääsi livahtamaan ohi ilman merkintöjä.
"Hautalaulu" laulettiin tänään kahtena versiona, neliäänisenä sekä kuusiäänisenä. Näissä kahdessa versiossa on yllättävän vähän eroja, mutta jäljempi kuulosti jotenkin selkeämmältä. Myös laulusta "Keinutan kaikua" kuultiin kaksi versiota. Kuriositeettina on tietysti mielekästä tallentaa saman kappaleen eri versioita, mutta konserttitilanteessa haluaisin kuitenkin kyseenalaista tämän valinnan. Erot olivat kuitenkin sen verran pieniä, ettei niitä varmaan monikaan huomannut.
Lopuksi kuultiin vielä "Kevätlaulu" ja "Auringon noustessa" josta jälkimmäinen oli mahtava. Kuoro on toki sitä usein laulanut, mutta satunnaiselle kuulijalle se oli elämys.
Kokonaisuudessaan oli konserttielämys varsin positiivinen. Kuoron sointi on nuorekas mutta siinä on riittävästi voimaa. Lisäksi laulu oli puhdasta ja rytmisesti kohdallaan. Kuulijan kannalta on hauskaa että kuoro esittää ohjelmistoa joka ei ole liian vaikeaa (vaikka Meren virsi onkin vaikea!), joten aikaa riittää harjoitella ohjelmisto kuntoon. Moni muu eturivin kuoroista esittää usein puolivalmista tavaraa. Vaikeudeksi muodostuu nyt kuitenkin laulajien motivaation ylläpitäminen kun mielenkiintoa ei ruokita uudella ohjelmistolla.
Suurin kritiikin kohde on sama kuin toissapäiväisessä Kampin Laulun konsertissa, ja sama vika lienee yleinen muissakin kuoroissa. Kyse on keskittymisestä ja fokuksesta. Toiset puhuvat heittäytymisestä. Se on se jonka huomaa näyttelijöiden laulussa mutta joka yleensä puuttuu rivikuorolaisilta. Jokainen ääni pitää tehdä huolellisesti ja ajatuksella. Laulelu on toki mukavaa ja kivaa, mutta kun se voisi olla vielä niin paljon enemmän. No, tätä ei taas pidä ottaa liian vakavasti, olihan konsertti kuitenkin hyvä. Kritiikkini on lähinnä suuntaviiva, jota seuraamalla uskon kuoron saavuttavan eniten kehittymistä.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
Chydenius, Mäntyjärvi, Tormis ja Kuula
Dominante, kuoro
johtajana Seppo Murto
Kuoro on minulle tuttu enemmänkin takahuoneen kuin lavan kautta, joten oli mielenkiintoista päästä vaihteeksi heitä kuulemaan. Kevätkonsertti on kuoro- ja muussakin amatöörimusiikissa varsin klassinen konserttimuoto ja tämä oli tyylissään klassinen näyte. Konsertin alkupuoli oli omistettu uudelle kotimaiselle ja eestiläisille musiikille ja väliajan jälkeen kuultiin kattava otos Toivo Kuulan kuoromusiikkia.
Ensimmäisenä kuultiin Jussi Chydeniuksen teos "I am the Great Sun" joka on hyvin soivaa ja rytmistä musiikkia Charles Causleyn tekstiin. Jaakko Mäntyjärven "Villancicos" on taattua Mäntyjärveä; laulavaksi soveltuvaa mukavaa käyttömusiikkia. On hienoa että sekä Chydenius että Mäntyjärvi tekevät musiikkia, jota on sekä mukava kuunnella että mukava laulaa, tämä erotuksena moniin muihin moderneihin säveltäjiin. Tälläiselle löytyy käyttöä monessa kuorossa. Yhden kuulemiskerran jälkeen kumpikaan teos ei valitettavasti kuitenkaan jättänyt mitään pysyvää mielikuvaa.
Veljo Tormiksen "Inkerin illat" on klassinen vahvasti kansanlauluperinteeseen pohjautuva sikermä joka usein esitetään tanssillisilla koreografioilla höystettynä. Monelle moinen musiikkiliikunta saa niskakarvat nousemaan ja täytyy myöntää että itsellänikin on omat ennakkoluuloni. Onneksi tänään Dominante osoitti minun olevan väärässä. Koreografia toi selvää lisäarvoa esitykseen, varsinkin kun sävellys on itsessään varsin pitkä. Tekstin sisältö olisi tosin voinut hieman paremmin liittää koreografiaan, joka nyt oli paikotelleen hieman erillään laulun sisällöstä.
Väliajan jälkeen kuultiin aimo annos Toivo Kuulan musiikkia, josta useimmat on kaikille kuoromusiikin harrastajille tuttujua. Oma suosikkini on "Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut" joka sai tänään arvoisensa esityksen. Erityisesti ihailin mieskuoro-osuutta, joka on sekä yksi teoksen monista kohokohdista että oli tänään erityisen komea. Massiivinen "Meren virsi" pelotti hieman etukäteen, onhan se todella vaativa. Varsinkin vaikeudet huomioon ottaen oli Dominanten esitys vakuuttava. Teos vaatii romanttista maalailua ja massaa jossa kuoro laulajien verrattain nuoresta iästä huolimatta onnistui mainiosti.
Välissä kuultiin kantaesitys "Itken kurja kullaistani" joka on Tero Tommilan loppuun viemä sävellys Kuulan 27 ensimmäisen tahdin pohjalta. Vaikka sävellys kuulostaa Kuulalta, ei tämä ollut mikään kovin mieleenpainuva elämys. Itselläni alkoi keskittyminen hieman herpaantua ja "Tuuti lasta tuonelahan" pääsi livahtamaan ohi ilman merkintöjä.
"Hautalaulu" laulettiin tänään kahtena versiona, neliäänisenä sekä kuusiäänisenä. Näissä kahdessa versiossa on yllättävän vähän eroja, mutta jäljempi kuulosti jotenkin selkeämmältä. Myös laulusta "Keinutan kaikua" kuultiin kaksi versiota. Kuriositeettina on tietysti mielekästä tallentaa saman kappaleen eri versioita, mutta konserttitilanteessa haluaisin kuitenkin kyseenalaista tämän valinnan. Erot olivat kuitenkin sen verran pieniä, ettei niitä varmaan monikaan huomannut.
Lopuksi kuultiin vielä "Kevätlaulu" ja "Auringon noustessa" josta jälkimmäinen oli mahtava. Kuoro on toki sitä usein laulanut, mutta satunnaiselle kuulijalle se oli elämys.
Kokonaisuudessaan oli konserttielämys varsin positiivinen. Kuoron sointi on nuorekas mutta siinä on riittävästi voimaa. Lisäksi laulu oli puhdasta ja rytmisesti kohdallaan. Kuulijan kannalta on hauskaa että kuoro esittää ohjelmistoa joka ei ole liian vaikeaa (vaikka Meren virsi onkin vaikea!), joten aikaa riittää harjoitella ohjelmisto kuntoon. Moni muu eturivin kuoroista esittää usein puolivalmista tavaraa. Vaikeudeksi muodostuu nyt kuitenkin laulajien motivaation ylläpitäminen kun mielenkiintoa ei ruokita uudella ohjelmistolla.
Suurin kritiikin kohde on sama kuin toissapäiväisessä Kampin Laulun konsertissa, ja sama vika lienee yleinen muissakin kuoroissa. Kyse on keskittymisestä ja fokuksesta. Toiset puhuvat heittäytymisestä. Se on se jonka huomaa näyttelijöiden laulussa mutta joka yleensä puuttuu rivikuorolaisilta. Jokainen ääni pitää tehdä huolellisesti ja ajatuksella. Laulelu on toki mukavaa ja kivaa, mutta kun se voisi olla vielä niin paljon enemmän. No, tätä ei taas pidä ottaa liian vakavasti, olihan konsertti kuitenkin hyvä. Kritiikkini on lähinnä suuntaviiva, jota seuraamalla uskon kuoron saavuttavan eniten kehittymistä.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006
Kamarikuoro Kampin Laulun konsertti "Liekut ja loitsut" su 28.5.2006 klo 19 Balder-salissa
Yli-Salomäki, Werle, Tommola, Hahn, Rautavaara, Jennefelt, Tuomela
Kamarikuoro Kampin Laulu
johtajana Eric-Olof Söderström
Marko Pankakoski, tenori
Heikki Nikula, klarinetti ja bassoklarinetti
Jani Niinimäki, lyömäsoittimet
Juha Hemminki, patarummut
Kevätkonsertissaan, Kampin Laulu esitti ominta erikoisalaansa, uutta suomalaista kuoromusiikkia ja varsin mallikkaastihan se sujui. Söderström on johtanut kuoroa nyt jo pitkälti toista vuotta ja sisäänajokausi näyttäisi olevan päättynyt. Kuoro on ottanut johtajan omakseen ja yhteistyö on alkanut sujua.
Ohjelmassa oli siis pääosin uutta ja uudehkoa suomalaista kuoromusiikkia. Ensimmäisenä oli Aki Yli-Salomäen Suomen Kansan vanhoihin runoihin perustuva teos "Mistä osasit". Teos oli varsin miellyttävä viipyilevä sävelkenttä, mutta tekstistä oli vaikea saada selkoa edes käsiohjelman avustuksella.
Seuraavana kuultu Lars Johan Werlen teos "Trees" on vanha tuttu ja aina yhtä kiinnostava. Se on kokonaisuutena varsin toimiva ja rakenteeltaan selkeä. Se yhdistelee luovasti moderneja kuorolauluelementtejä ja melkeinpä musikaali-tyylisiä osia, mutta siten yhdistettynä ettei mikään eri tyyleistä pistä silmään. Soolo-osuudet lauloi Marko Pankakoski, joka on lyhyellä vierailulla Suomessa opinnoistaan Italiassa. Hänen laulunsa on niin kaunista kuten aina, mutta valitettavasti se jäi hieman kuoron jalkoihin. Verho, joka oli hänen takanaan, ei ainakaan parantanut kuuluvuutta. Teos sinänsä on yllättävän vaikea. Kiinniotot ovat monessa kohdin pirullisia vaikka soinnut tämän jälkeen olisivatkin ihan inhimillisiä. Enimmäkseen kuoro selvisi hyvin, mutta välillä teos kuulosti hieman modernimmalta kuin miltä sen olisi pitänyt.
Teemu Tommolan teos, "Arnolfinin kihlaus" on tänä vuonna kantaesitetty teos. Tommola tuntee kuoromusiikin ja käyttää kuoroa varsin tehokkaasti hyväkseen. Sävelkieli on hieman perinteisen "modernin" oloista, mutta omintakeinen teksti pelastaa teoksen ja antaa varsin pirteän vaikutelman.
Ennen puoliaikaa kuultiin vielä Gunnar Hahnin "Rondo Lapponico", joka on kuulemma joiku-pastissi, eli käytännössä huomristinen leikittely joiku-stereotypioilla. Samalla se taitaa olla Mäntyjärven "Pseudo-Yoik"hin henkinen esi-isä. Nyt kuultu teos on hieman "vanhempaa" modernia muusiikkia ja genressään varsin perinteinen soinniltaan. Kuoro toimi hyvin mutta järjetöntä heittäytymistä olisi voinnut olla vieläkin enemmän - tällöin huumori toimii paremmin.
Väliajan jälkeen oli vuorossa kaksi Einojuhani Rautavaaran teosta, "Och glädjen den dansar" ja "Sommarnatten". Rautavaara on elävistä suomalaisista kuorosäveltäjistä omassa luokassaan ja siitä osoituksena nämäkin kaksi teosta toimivat varmasti. Pientä arkuutta oli paikoitellen havaittavissa ja rytmikin heilahti pariin otteeseen, mutta nämä yksityiskohdat eivät haitanneet kokonaisuutta.
Swingle Singerseille Thomas Jennefeltin säveltämä nonsens-laulu "On & on & on & on" esitettiin pienryhmällä, vaikka en aluksi ymmärtänyt siihen syytä. Teos on kuitenkin sävelletty pienryhmälle ja sen verran vaikea, että valinta oli perusteltu. Tyylillisesti sävellys on pitkähkö ja sisältää paljon hauskoja allegorioita eri tyyleihin. Teoksesta on myös helppo tunnistaa Swingle Singersien tyyli vaikka aivan samantasoista esitystä ei tänään kuultukaan, mutta se olisikin aivan liikaa vaadittu. Tässä riitti haastetta eikä siinä huonosti pärjätty. Pidempiaikainen yhteislaulun harjoitteli toki parantaisi yhteissointia, mutta tällaiselta tilapäiseltä ryhmältä sitä ei ole perusteltua vaatia. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon vielä, että vaikka Jennefelt on ruotsalainen, kuulosti teoksen nonsens-teksti lähes suomalaiselta.
Ohjelman viimeisenä teoksena kuoro lauloi tunnetun folkloristin Tapio Tuomelan teoksen "Liekut ja loitsut" Kantelettaren tekstiin, lyömäsoitinten ja klarinetin säestyksellä. Teos on tyyliltään orkestraalinen ja Söderström tuntui tässä pääsevän omimpaan alaansa johtaen kuoroa innostuneesti ja tarkasti. Tuomela käyttää sävellyksessään kaikkia mahdollisia tehokeinoja sekä klarinetille että lyömäsoittimille ja lyömäsoittajalla tuntuikin olevan aika kiire ehtiä saada kaikki nuotit lyötyä. Kokonaisuutena kuitenkin pidin kappaleesta, olihan se vaihteleva ja monipuolinen, noudattaen tekstin vaihteluita tunnelmassa. Pienessä salissa volyymi vain tuntui hieman liian lujalta.
Kuorossa pidin erityisesti sen syvästä ja leveästä soinnista. Kuoro on viime aikoina kasvanut ja on nyt tasapainoisessa ja täyteläisessä kunnossa. Kuorolaiset itse tuntuivat varsin kriittisiltä omiin suorituksiinsa mutta mielestäni tämä oli aivan turhaa. Esitys oli kokonaisuutena uskottava vaikka paikotellen huomasin minäkin joitain pieniä virheitä ja epäpuhtauksia. Omia suorituksia pitää arvostaa samalla tiedostaen puutteensa - täydellisyyttähän ei voi koskaan saavuttaa. Hyvän suorituksen omaan tasoon nähdän tulee olla riittävä peruste tyytyväisyyteen. Vaikka nyt puhtautta ja tarkkuutta pidetiin ongelmana, olisin minä sitä mieltä että suurimmat haasteet ovat aivan muualla. Suurimmat edistysaskeleet saavutettaisiin mielestäni parantamalla kuorolaisten keskittymistä ja fokusta. Jokaisen laulajan jokaisen äänen pitäisi olla elämän tärkein asia. Riittävän intensiteetin puuttuminen johtaa kilttiin lauleluun. Tunnesisältöä saa vain intensiteettiä (ei volyymiä) lisäämällä. Ongelma ei toki ole näin vakava, mutta paljon suurempi kuin jotkut pienet epäpuhtaudet. Uskoisin että kuorolaiset ovat tästä kuulleet ennenkin.
Eräs toinen mainitsemisen arvoinen asia on, että kuorolaiset itse lauloivat kaikki soolo-osuudet lukuunottamatta Werlen Treesin tenori-sooloa jonka lauloi Pankakoski, joka tosin on myöskin entinen Kamppilainen. On hienoa että kuorosta löytyy niin monta eri soolo-osuuksiin sopivaa ääntä. Näiden solistien käyttäminen on myös pedagogisesti perusteltua antaahan se mahdollisuuden edistyneimmille ja aktiivisille laulajille lisähaasteisiin.
Konsertti-ilta oli jokatapauksessa miellyttävä ja viihdyttävä. Balder sali oli juuri sopivan kokoinen sekä akustiikaltaan että yleisön määrän huomioon ottaen. Täysi sali tuo aina hyvän tunnelman.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
(Kirjoittaja on aiemmin laulanut Kampin Laulussa.)
Kamarikuoro Kampin Laulu
johtajana Eric-Olof Söderström
Marko Pankakoski, tenori
Heikki Nikula, klarinetti ja bassoklarinetti
Jani Niinimäki, lyömäsoittimet
Juha Hemminki, patarummut
Kevätkonsertissaan, Kampin Laulu esitti ominta erikoisalaansa, uutta suomalaista kuoromusiikkia ja varsin mallikkaastihan se sujui. Söderström on johtanut kuoroa nyt jo pitkälti toista vuotta ja sisäänajokausi näyttäisi olevan päättynyt. Kuoro on ottanut johtajan omakseen ja yhteistyö on alkanut sujua.
Ohjelmassa oli siis pääosin uutta ja uudehkoa suomalaista kuoromusiikkia. Ensimmäisenä oli Aki Yli-Salomäen Suomen Kansan vanhoihin runoihin perustuva teos "Mistä osasit". Teos oli varsin miellyttävä viipyilevä sävelkenttä, mutta tekstistä oli vaikea saada selkoa edes käsiohjelman avustuksella.
Seuraavana kuultu Lars Johan Werlen teos "Trees" on vanha tuttu ja aina yhtä kiinnostava. Se on kokonaisuutena varsin toimiva ja rakenteeltaan selkeä. Se yhdistelee luovasti moderneja kuorolauluelementtejä ja melkeinpä musikaali-tyylisiä osia, mutta siten yhdistettynä ettei mikään eri tyyleistä pistä silmään. Soolo-osuudet lauloi Marko Pankakoski, joka on lyhyellä vierailulla Suomessa opinnoistaan Italiassa. Hänen laulunsa on niin kaunista kuten aina, mutta valitettavasti se jäi hieman kuoron jalkoihin. Verho, joka oli hänen takanaan, ei ainakaan parantanut kuuluvuutta. Teos sinänsä on yllättävän vaikea. Kiinniotot ovat monessa kohdin pirullisia vaikka soinnut tämän jälkeen olisivatkin ihan inhimillisiä. Enimmäkseen kuoro selvisi hyvin, mutta välillä teos kuulosti hieman modernimmalta kuin miltä sen olisi pitänyt.
Teemu Tommolan teos, "Arnolfinin kihlaus" on tänä vuonna kantaesitetty teos. Tommola tuntee kuoromusiikin ja käyttää kuoroa varsin tehokkaasti hyväkseen. Sävelkieli on hieman perinteisen "modernin" oloista, mutta omintakeinen teksti pelastaa teoksen ja antaa varsin pirteän vaikutelman.
Ennen puoliaikaa kuultiin vielä Gunnar Hahnin "Rondo Lapponico", joka on kuulemma joiku-pastissi, eli käytännössä huomristinen leikittely joiku-stereotypioilla. Samalla se taitaa olla Mäntyjärven "Pseudo-Yoik"hin henkinen esi-isä. Nyt kuultu teos on hieman "vanhempaa" modernia muusiikkia ja genressään varsin perinteinen soinniltaan. Kuoro toimi hyvin mutta järjetöntä heittäytymistä olisi voinnut olla vieläkin enemmän - tällöin huumori toimii paremmin.
Väliajan jälkeen oli vuorossa kaksi Einojuhani Rautavaaran teosta, "Och glädjen den dansar" ja "Sommarnatten". Rautavaara on elävistä suomalaisista kuorosäveltäjistä omassa luokassaan ja siitä osoituksena nämäkin kaksi teosta toimivat varmasti. Pientä arkuutta oli paikoitellen havaittavissa ja rytmikin heilahti pariin otteeseen, mutta nämä yksityiskohdat eivät haitanneet kokonaisuutta.
Swingle Singerseille Thomas Jennefeltin säveltämä nonsens-laulu "On & on & on & on" esitettiin pienryhmällä, vaikka en aluksi ymmärtänyt siihen syytä. Teos on kuitenkin sävelletty pienryhmälle ja sen verran vaikea, että valinta oli perusteltu. Tyylillisesti sävellys on pitkähkö ja sisältää paljon hauskoja allegorioita eri tyyleihin. Teoksesta on myös helppo tunnistaa Swingle Singersien tyyli vaikka aivan samantasoista esitystä ei tänään kuultukaan, mutta se olisikin aivan liikaa vaadittu. Tässä riitti haastetta eikä siinä huonosti pärjätty. Pidempiaikainen yhteislaulun harjoitteli toki parantaisi yhteissointia, mutta tällaiselta tilapäiseltä ryhmältä sitä ei ole perusteltua vaatia. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon vielä, että vaikka Jennefelt on ruotsalainen, kuulosti teoksen nonsens-teksti lähes suomalaiselta.
Ohjelman viimeisenä teoksena kuoro lauloi tunnetun folkloristin Tapio Tuomelan teoksen "Liekut ja loitsut" Kantelettaren tekstiin, lyömäsoitinten ja klarinetin säestyksellä. Teos on tyyliltään orkestraalinen ja Söderström tuntui tässä pääsevän omimpaan alaansa johtaen kuoroa innostuneesti ja tarkasti. Tuomela käyttää sävellyksessään kaikkia mahdollisia tehokeinoja sekä klarinetille että lyömäsoittimille ja lyömäsoittajalla tuntuikin olevan aika kiire ehtiä saada kaikki nuotit lyötyä. Kokonaisuutena kuitenkin pidin kappaleesta, olihan se vaihteleva ja monipuolinen, noudattaen tekstin vaihteluita tunnelmassa. Pienessä salissa volyymi vain tuntui hieman liian lujalta.
Kuorossa pidin erityisesti sen syvästä ja leveästä soinnista. Kuoro on viime aikoina kasvanut ja on nyt tasapainoisessa ja täyteläisessä kunnossa. Kuorolaiset itse tuntuivat varsin kriittisiltä omiin suorituksiinsa mutta mielestäni tämä oli aivan turhaa. Esitys oli kokonaisuutena uskottava vaikka paikotellen huomasin minäkin joitain pieniä virheitä ja epäpuhtauksia. Omia suorituksia pitää arvostaa samalla tiedostaen puutteensa - täydellisyyttähän ei voi koskaan saavuttaa. Hyvän suorituksen omaan tasoon nähdän tulee olla riittävä peruste tyytyväisyyteen. Vaikka nyt puhtautta ja tarkkuutta pidetiin ongelmana, olisin minä sitä mieltä että suurimmat haasteet ovat aivan muualla. Suurimmat edistysaskeleet saavutettaisiin mielestäni parantamalla kuorolaisten keskittymistä ja fokusta. Jokaisen laulajan jokaisen äänen pitäisi olla elämän tärkein asia. Riittävän intensiteetin puuttuminen johtaa kilttiin lauleluun. Tunnesisältöä saa vain intensiteettiä (ei volyymiä) lisäämällä. Ongelma ei toki ole näin vakava, mutta paljon suurempi kuin jotkut pienet epäpuhtaudet. Uskoisin että kuorolaiset ovat tästä kuulleet ennenkin.
Eräs toinen mainitsemisen arvoinen asia on, että kuorolaiset itse lauloivat kaikki soolo-osuudet lukuunottamatta Werlen Treesin tenori-sooloa jonka lauloi Pankakoski, joka tosin on myöskin entinen Kamppilainen. On hienoa että kuorosta löytyy niin monta eri soolo-osuuksiin sopivaa ääntä. Näiden solistien käyttäminen on myös pedagogisesti perusteltua antaahan se mahdollisuuden edistyneimmille ja aktiivisille laulajille lisähaasteisiin.
Konsertti-ilta oli jokatapauksessa miellyttävä ja viihdyttävä. Balder sali oli juuri sopivan kokoinen sekä akustiikaltaan että yleisön määrän huomioon ottaen. Täysi sali tuo aina hyvän tunnelman.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
(Kirjoittaja on aiemmin laulanut Kampin Laulussa.)
sunnuntaina, huhtikuuta 02, 2006
Bach-kahvila su 2.4. 2006 Olarin kirkossa klo 18
J.S. Bachin motetti Jesu meine Freude
Kantaatti nr. 182. Himmelskönig sei willkommen
Olarin kamarikuoro
Pia Innala altto, Heikki Kulo tenori, Elja Puukko basso
Barokkiorkesteri
Musiikinjohto Mikko Niinikoski
Olarin kamarikuoro on Espoolainen vuonna 2004 perustettu kamarikuoro jossa laulaa useissa eri kuoroissa varttuneita kokeneita laulajia. En ollut aikaisemmin kuoroa kuullut joten olin kovin kiinnostunut kuulemaan miltä kuoro kuulostaa ja hyvän arvosanan se saakin. Soinnissa on syvyyttä ja voimaa varsin mukavalla tavalla. Varsinkin naisäänissä on useita laulajia jotka ovat laulaneet eri kuoroissa rinnan jo vuosia ja oppineet laulamaan yhteen saumattomalla tavalla. Voi vain toivoa että laadukas naissektio houkuttelee kuoroon lisää miehiä, jotta saataisiin balanssi kuntoon. Miehissä ei ole suurempia laadullisia ongelmia - vain kvantiteettia kaivattaisiin lisää, enkä sillä tarkoita että olemassaolevien pitäisi laulaa lujempaa.
Ohjelmassa oli kaksi tuttua J.S. Bachin teosta, jotka näin kokeneelta kaartilta sujuivat hyvin. Tuttua ohjelmistoa on tietysti mukava laulaa, mutta saattaa olla että kuorolle olisi terveellistä laulaa myös ennestään tuntematonta materiaalia. Kuulin tosin kuorosta vain pienen näytteen, enkä tiedä mitä muuta he tekevät. Kuten jo mainittu, kuoron sointi oli laadukas, samoin puhtaus oli kiitettävää. Kun perusasiat ovat näin hyvin kunnossa olisi jatkossa varmaankin syytä paneutua enemmän hienosäätöön, kuten tekstilliseen ilmaisuun ja fraseeraukseen. Esimerkiksi kantaatin jälkimmäinen koraali alkaa sanoin "Jesu, deine Passion ist mir lauter Freude" josta olisi helppo kaivaa suuri tunteita: "Passion" ja "Freude". Nyt pääfokus oli fuugan nopeilla nuoteilla, jotka eivät toki ole helppoja, mutta ovat vain koristeita tekstin ympärillä.
Tällaiset asiat lankeavat ehkä eniten kuoron johtajan, Mikko Niinikosken harteille. Hän on tyypillinen Sibelius-akatemian kuoronjohtokoulun edustaja: hyvin harkittua ja teknisesti vahvaa, melkeinpä insinöörimäistä johtamista, jonka ainoa heikkous on rajallinen tunteen palo. Jos Niinkoski uskaltaisi heittäytyä ja antaa musiikin viedä, olisi hän vielä monin verroin parempi, vaikkei hän huono ole nytkään. Lyönti on hyvin selkeä ja kuoro pysyi hyvin mukana. Edes amatöörikuoron into nopeissa fuuga-osissa ei saanut rytmiä hajoamaan. Hyvää työtä.
Kuoroa säesti barokkiorkesteri, josta useimmat ovat tuttuja mm. Helsingin Barokkiorkesterista. Orkesterin soittajat ovat Suomen parhaimmistoa ja jälki sen mukaista: erittäin laadukasta ja tyylipuhdasta soittoa. Ainoan kritiikin kohteeksi joutuu soittajista hän, joka nukkui aika monta lähtöä, vaikka Mikko ne niin selvästi näyttikin.
Solisteina kantaatissa lauloivat Elja Puukko, Pia Innala ja Heikki Kulo. Puukosta on vuosien varrella kehittynyt vakuuttava basso. Komea sointi. Tätä enemmän. Innalalla puolestaan on muhkea alttoääni, joka sopii tällaiseen musiikkiin varsin hyvin. Väittäisin jopa, että tässä on suomen parhaiten alttoa laulava sähköteknikko. Kulo lauloi kauniisti, mutta jäi hieman kontinuon jalkoihin. Tämä saattoi tosin johtua istumapaikastani suoraan sellon edessä. Myös hän voisi hieman lisätä tekstilähtöistä tulkintaa.
Kokonaisuudessaan konsertti oli nautinnollinen ja iloinen yllätys - yllätys siksi ettei uudesta kuorosta voi koskaan tietää. Kuorossa on potentiaalia ja ammattimuusikot tukivat musisointia oivasti. Toivotan kuorolle hyvää jatkoa!
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
Kantaatti nr. 182. Himmelskönig sei willkommen
Olarin kamarikuoro
Pia Innala altto, Heikki Kulo tenori, Elja Puukko basso
Barokkiorkesteri
Musiikinjohto Mikko Niinikoski
Olarin kamarikuoro on Espoolainen vuonna 2004 perustettu kamarikuoro jossa laulaa useissa eri kuoroissa varttuneita kokeneita laulajia. En ollut aikaisemmin kuoroa kuullut joten olin kovin kiinnostunut kuulemaan miltä kuoro kuulostaa ja hyvän arvosanan se saakin. Soinnissa on syvyyttä ja voimaa varsin mukavalla tavalla. Varsinkin naisäänissä on useita laulajia jotka ovat laulaneet eri kuoroissa rinnan jo vuosia ja oppineet laulamaan yhteen saumattomalla tavalla. Voi vain toivoa että laadukas naissektio houkuttelee kuoroon lisää miehiä, jotta saataisiin balanssi kuntoon. Miehissä ei ole suurempia laadullisia ongelmia - vain kvantiteettia kaivattaisiin lisää, enkä sillä tarkoita että olemassaolevien pitäisi laulaa lujempaa.
Ohjelmassa oli kaksi tuttua J.S. Bachin teosta, jotka näin kokeneelta kaartilta sujuivat hyvin. Tuttua ohjelmistoa on tietysti mukava laulaa, mutta saattaa olla että kuorolle olisi terveellistä laulaa myös ennestään tuntematonta materiaalia. Kuulin tosin kuorosta vain pienen näytteen, enkä tiedä mitä muuta he tekevät. Kuten jo mainittu, kuoron sointi oli laadukas, samoin puhtaus oli kiitettävää. Kun perusasiat ovat näin hyvin kunnossa olisi jatkossa varmaankin syytä paneutua enemmän hienosäätöön, kuten tekstilliseen ilmaisuun ja fraseeraukseen. Esimerkiksi kantaatin jälkimmäinen koraali alkaa sanoin "Jesu, deine Passion ist mir lauter Freude" josta olisi helppo kaivaa suuri tunteita: "Passion" ja "Freude". Nyt pääfokus oli fuugan nopeilla nuoteilla, jotka eivät toki ole helppoja, mutta ovat vain koristeita tekstin ympärillä.
Tällaiset asiat lankeavat ehkä eniten kuoron johtajan, Mikko Niinikosken harteille. Hän on tyypillinen Sibelius-akatemian kuoronjohtokoulun edustaja: hyvin harkittua ja teknisesti vahvaa, melkeinpä insinöörimäistä johtamista, jonka ainoa heikkous on rajallinen tunteen palo. Jos Niinkoski uskaltaisi heittäytyä ja antaa musiikin viedä, olisi hän vielä monin verroin parempi, vaikkei hän huono ole nytkään. Lyönti on hyvin selkeä ja kuoro pysyi hyvin mukana. Edes amatöörikuoron into nopeissa fuuga-osissa ei saanut rytmiä hajoamaan. Hyvää työtä.
Kuoroa säesti barokkiorkesteri, josta useimmat ovat tuttuja mm. Helsingin Barokkiorkesterista. Orkesterin soittajat ovat Suomen parhaimmistoa ja jälki sen mukaista: erittäin laadukasta ja tyylipuhdasta soittoa. Ainoan kritiikin kohteeksi joutuu soittajista hän, joka nukkui aika monta lähtöä, vaikka Mikko ne niin selvästi näyttikin.
Solisteina kantaatissa lauloivat Elja Puukko, Pia Innala ja Heikki Kulo. Puukosta on vuosien varrella kehittynyt vakuuttava basso. Komea sointi. Tätä enemmän. Innalalla puolestaan on muhkea alttoääni, joka sopii tällaiseen musiikkiin varsin hyvin. Väittäisin jopa, että tässä on suomen parhaiten alttoa laulava sähköteknikko. Kulo lauloi kauniisti, mutta jäi hieman kontinuon jalkoihin. Tämä saattoi tosin johtua istumapaikastani suoraan sellon edessä. Myös hän voisi hieman lisätä tekstilähtöistä tulkintaa.
Kokonaisuudessaan konsertti oli nautinnollinen ja iloinen yllätys - yllätys siksi ettei uudesta kuorosta voi koskaan tietää. Kuorossa on potentiaalia ja ammattimuusikot tukivat musisointia oivasti. Toivotan kuorolle hyvää jatkoa!
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
Musiikin arvostelua, osa 1
Monivuotisena haaveenani on ollut muodostaa verkko-palvelu, jossa voisi arvostella konsertteja ja jossa voisi pyytää arvosteluja. Totuushan on, että maassamme on paljon enemmän yhtyeitä ja konsertteja kuin lehdet ehtivät arvostella. Varsinkin amatööriyhtyeiden on vaikea saada ketään arvostelijaa paikalle, vaikka juuri he kipeimmin kaipaisivat ulkopuolisia kommentteja. Kohderyhmänä olisi erityisesti amatöörikuorot, omasta taustastani johtuen, mutta kaikki muut yhtyeet olisivat myös tervetulleita. Tänään, istuessani kuuntelemassa erästä juuri tällaista konserttia (kts. seuraava arvostelu), tajusin, että kaikki työkalut olivat jo tarjolla. Aloitan siis tästä.
Tarkoitus ei ole, että minä yksin arvostelisin konsertteja, vaan että kuka vain musiikinystävä, joka istuu kuuntelemassa konserttia, voisi jälkeenpäin kirjoittaa tälle palstalle. Tällä hetkellä tälle palstalle pääset kirjoittajaksi helposti lähettämällä minulle sähköpostia osoitteeseen tom.backstrom@tkk.fi niin annan sinulle kirjoitusoikeudet. Kuka vain on "riittävä" arvostelijaksi, sekä musiikkitieteen maisteri että pianoa joskus lapsuudessa kuunnellut käyvät yhtä hyvin, se elämys jonka kokee musiikkia kuunnellessa on henkilökohtainen, eikä sitä voi tehdä paremmin tai huonommin. Jokainen arvostelija esiintyy omalla nimellään, joten myös arvostelijaa voi arvostella, jos tarve niin vaatii. Toivon ja uskon, että tämä mahdollisuus pitää arvostelut asiallisina ja rakentavina hengeltään.
Tässä vaiheessa ei ole tietysti mitään tietoa saako tämä projekti siivet alleen, vai jääkö tämä ensimmäinen arvostelu ainoaksi, mutta ainahan voi toivoa, eikö vain? Toivotaan parasta!
Tarkoitus ei ole, että minä yksin arvostelisin konsertteja, vaan että kuka vain musiikinystävä, joka istuu kuuntelemassa konserttia, voisi jälkeenpäin kirjoittaa tälle palstalle. Tällä hetkellä tälle palstalle pääset kirjoittajaksi helposti lähettämällä minulle sähköpostia osoitteeseen tom.backstrom@tkk.fi niin annan sinulle kirjoitusoikeudet. Kuka vain on "riittävä" arvostelijaksi, sekä musiikkitieteen maisteri että pianoa joskus lapsuudessa kuunnellut käyvät yhtä hyvin, se elämys jonka kokee musiikkia kuunnellessa on henkilökohtainen, eikä sitä voi tehdä paremmin tai huonommin. Jokainen arvostelija esiintyy omalla nimellään, joten myös arvostelijaa voi arvostella, jos tarve niin vaatii. Toivon ja uskon, että tämä mahdollisuus pitää arvostelut asiallisina ja rakentavina hengeltään.
Tässä vaiheessa ei ole tietysti mitään tietoa saako tämä projekti siivet alleen, vai jääkö tämä ensimmäinen arvostelu ainoaksi, mutta ainahan voi toivoa, eikö vain? Toivotaan parasta!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)