minnet / muisto, Erik Bergman 1911-2006, 26.11.2006 klo 19

Kampin Laulu
Erik Bergmanin muistokonsertti
johtaja Eric-Olof Söderström
lausunta Asko Sarkola
tanssi Panu Varstala
soitinyhtye "Paddlande egyptier"
Ritarihuone, Helsinki

Hävettää tunnustaa kuinka huonosti tunsin Bergamin teoksia ennestään, mutta nytpähän tiedän paremmin. Runsaahko yleisö kuuli monta upeaa sävellystä hienosti esitettyinä. Sävellyksissä minua eniten ilostutti se, että vaikka ne käyttivät monia kuorolaulun moderneja tehokeinoja, eivät ne kuitenkaan sortuneet "hi-hii"-huumoriin. Toki esimerkiksi kokoelmassa "Vier Galgenlieder" on huumoria, mutta se ei ole halpaa, yleisöä halventavaa vitsailua, vaan älykästä kujeilua. Toki tämä edellyttää että teokset esitetään antaumuksella ja paneutumisella, mutta siinä Kampin Laulu pärjäsi hyvin.

Yleisesti koko konsertissa minua ilostutti eritysesti sen tunnelma; minulle jäi sellainen tunne että tilaisuuteen oli panostettu hieman ekstraa, eikä se ollut vain eräs "keikka" toisten joukossa. Kuoro lauloi keskittyneesti ja oli selvästi harjoitellut ahkerasti. Tällä on valtava merkitys konsertin kokonaistunnelmaan. Ainoa pieni harmitus oli että aivan kaikki solistit eivät äänenmuodostuksellisesti olleet huippulaatua, mutta se on amatöörikuoron ominaispiire. Lisäksi ymmärrän että solistien valinta on aina myös sosiaalipoliittinen, eikä vain taiteellinen. Näin se vain menee, eikä sitä parane ruveta itkemään.

Ensimmäisellä puoliajalla minua sykähdytti varsinkin Dreams-sarja, sekä aivan erityisesti sen keskimmäinen osa. Sarja oli sekä hieno ja koskettava teos että herkästi esitetty. Toisella puoliajalla Lapponia-sarja oli konsertin antikliimaksi; kappale on pitkäveteinen ja esitys vaikutti epävarmalta. Lisäksi odotin koko kappaleen ajan milloin solisti alkaa paukuttaa rumpua, jota hän kantoi, mutta se olikin kai vain rekvisiittaa (?). Konsertin viimeisenä kuultu Samothrake kuitenkin pelasti tai ehkä kruunasi illan. Se on spektaakkeli vailla vertaa. Kuoro, tanssija, lausuja, solisteja sekä soitinyhtye osallistuivat kaikki yhdessä. Vaikka sopalla oli niin monta keittäjää, tanssijasta lähtien, toimivat ne minusta kaikki yhdessä kokonaisuutena, eikä mitään olisi voinut lisätä tai ottaa pois. Vain Asko Sarkolalta olisi toivonut hieman suurempaa vaihdetta, hieman suurempaa emootion astetta, mutta samalla uskon, että se oli tietoinen taiteellinen valinta, eli vain makukysymys. Sävellyksessä on voimakas lataus, se rakentaa tunnelmaa huolellisesti ikuisen vaelluksen airojen loiskeessa, ja samalla sen tarina on vahva. Mieleenpainuva teos ja esitys.

Jotain on tapahtunut sitten edellisen kerran kun kuulin Kampin Laulua. Keskittyminen ja varmuus olivat nyt selvästi parempia kuin viimeksi. Sointikin on yhteinäisempi ja tulkinta sisäistynyt. Esityksestä jäi myös sellainen mielikuva että kuoro ei tuntenut tarvetta yrittää todistaa mitään - kun vain tekee oman juttunsa hyvin, ei parempaa voi vaatia.

- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)