Marazzoli - Rossi - Albrici - Weber - Cesti - Stradella
SUSANNE RYDÉN, sopraano
HANS NILSSON, tanssi
BJÖRN GRANATH, näyttelijä
STOCKHOLMS BAROCKENSEMBLE
MARIA LINDAL, viulu
LARS WARNSTAD, viulu
MIKAEL MARIN, viola
DANIEL HOLST, sello
KRISTINA MÅRTENSSON, kontrabasso
KARL NYHLIN, teorbi & kitara
MARK TATLOW, cembalo
SUSANNE JARESAND, koreografia & ohjaus
CHARLES KOROLY, puku
Harvoin jos koskaan ole kokenut tällaista taide-elämystä! Christinan matka on musiikkikertomus, jossa seuraillaan Ruotsin kuningattaren Christinan (Karle Kustaan vaimo ja Kustaa II Aadolfin isä) elämää. Teos on pitkälti sopraano Susanne Rydénin yhden miehen, eli naisen, show, jota tanssija ja näyttelijä täydentävät ja tukevat.
Päälimmäiseksi mieleen jää Susannen häikäisevä esiintyminen. Jotenkin voi kuolevainen vielä tajuta, että hänen äänensä on henkeäsalpaavan kaunis, mutta että hän voi samanaikaisesti tanssia ei mahdu minun ymmärrykseen. Ennen esityksen alkua kuuluttaja varoitti, että Susanne on flunssainen, mikä näin jälkeenpäin nähden vain kasvattaa hänen suorituksensa arvoa. Vain aivan korkeimmissa ja suurimmissa forte kohdissa saattoi havaita, että Rydén hieman varoi ääntänsä, mutta äänenlaatua se ei tuntunut häiritsevän.
Esityksen toinen suuri elämykseen johtanut yksityiskohta oli kokonaisuuden vahvuus, tai ehkä sitä voisi sanoa ohjauksen laaduksi. Vaikka tarinassa ei nyt niin paljon tapahdu, on sen emotionaaliset värit tuotu musiikin kautta koskettavasti esiin. Vaikka esityksen musiikki oli (käsittääkseni) koottu irrallisista eri säveltäjien kirjoittamista paloista, jatkui se läpi illan eheänä. Soittajat soittivat ansiokkaasti, vaikka kaikki soittajat eivät nyt vaikuttaneet aivan hirveän innostuneilta. Lavastus, vai pitäisikö sanoa puvustus, oli minimalistinen mutta ylevä.
Oikeastaan ainoa pienokainen kritiikki koskee koreografiaa, vaikka se ei lainkaan kuulu osaamisalueisiini. Laulajaksi Rydén on harvinaisen hyvä tanssija, eikä vertailu tanssin ammattilaiseen Hans Nilssoniin ole oikeudenmukaista. Silti koreografiassa he suurimman osan ajasta toistivat toistensa liikketä, jolloin taitoero oli ilmeinen. Liikkeen hallinta ja jäntevyys eivät vain olleet samalla tasolla. Koreografian päälinjaa olisi voinut miettiä toisinkin.
Kokonaisuus oli silti ekstaattinen. Tällaisia kokonaistaiteellisia pienimuotoisia spektaakkeleita soisi tehtävän paljon enemmänkin. Myös Susannea haluan ehdottomasti kuulla enemmän. Seuraavan kerran se on Suomessa mahdollista Vanhan Musiikin Viikolla 6.-12.10.2006 Helsingissä.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
PS. Kommentteja otetaan ilolla vastaan.
sunnuntaina, elokuuta 20, 2006
Kuorojen kierros, Art Goes Kapakka, Helsingin Juhlaviikot, 17.8.2006
Kuorojen kierros on muodostunut perinteeksi ja on samalla sekä Art Goes Kapakan että Helsingin Juhlaviikkojen lähtölaukaus. Konsepti on yksinkertainen: viedään artistit, eli nyt kuorot, sinne missä ihmiset ovat, eli kapakoihin. Kuorojen kierros on tästä konseptista aika lailla sivuraiteella, koska suuri osa yleisöstä on toisia kuorolaisia tai ns. surevia omaisia, mutta kun yleisöä kerran riittää, ei liene syytä antaa sen häiritä. Tapahtuma onkin näin ehkä suurin pääkaupunkiseudun kuoroelämän tapaamispaikka. Kaikki ovat siellä. Ainakin melkein.
Alkuvuosina kierros oli pienemmän porukan juttu, radikaali uusi idea ja mukana oli paljon varsinkin eturivin kuoroja. Kaikella kunniotuksella osallistuneita kohtaan, mutta tänä vuonna eturivissä oli paljon tilaa, eikä viime vuosina tilanne ole ollut paljon parempi. On kai niin, että tiukkaan "taidemusiikkiin" erikoistuneilla kuoroilla ei ole kiinnostusta. Toisin sanoen, kuorojen kierroksella ei ole enää sellaista radikaalia uutuusarvoa, jota sillä aikaisemmin oli, ja ns. paremmat kuorot eivät kai koe tarpeelliseksi osallistua.
Toisaalta, tämä kehitys on luonnollista evoluutiota. Ne kuorot jotka menestyvät tässä tyylilajissa ovat luonnollisesti eniten kiinnostuneita osallistumaan. Tiukan taiteen edustajat eivät yksinkertaisesti pärjää kapakassa. Täällä tarvitaan enemmän menoa ja enemmän asennetta. Tekninen taituruus ei yksin riitä.
Itse kävin kuuntelemassa vain kolmea kuoroa; Philomelaa, Koiton Laulua ja Akademiska damkören Lyran:ia. Tekninen taito oli kaikilla kolmella tilanteeseen riittävää, joten minun tehtäväksi jää miettiä lähinnä muita asioita. Philomelaa kuunnellessa vahvistui käsitykseni siitä, että populaarimusiikin sovittaminen kuorolle on vaikea ala. On niin vaikea päästä pois pehmeästä ja kiltistiä äänenmuodostuksesta. A capella muotoon alunperin kirjoitetut teokset toimivat niin hämmästyttävän paljon sovituksia paremmin. Philomelan repertuaarista selvästi omassa luokassaan oli Värttinän Onko siulla sulhasiia? joka oli mahtavan energinen.
Koiton Laulua en aiemmin ollut kuullut, mutta näin perinteikkäästä kuorosta olen tietysti kuullut paljonkin. Kuuluisesta poliittisesta historiastaan kuoro on saanut perintönä sellaisen annoksen asennetta ja paatosta, ettei paremmasta väliä. Kaikki tekniset puutteet (joita toki löytyy) ovat kuin poispyyhittyjä kun keskittyminen ja heittäytyminen on huipussaan. Näin syntyy taide-elämys. Paatoksesta puhuttaessa voi pelätä että tulkinta lipsuu yltiöromanttiseksi, mutta siitä ei Koiton Laulun kohdalla ole kyse. Heittäytyminen on koko ajan hallinnassa. Henkilökohtaisena havaintona haluan lisäksi mainita, että kuoron johtaja, Reijo Aittakumpu, on harvinaisen osuva mies paikallaan. Minun on vaikea kuvitella kuoroa, joka paremmin sopisi ystävälleni Reijolle, tai johtajaa joka paremmin sopisi Koiton Laululle.
Tässä vertailussa Lyranin tulos on vähiten yllättävä. Kuoro lauloi siten kun voi odottaa. Puhdasta ja menevää. Ohjelmassa oli pääasiassa juomalauluja, jotka ovat tietysti sopivia tähän kontekstiin, mutta harmillisesti esiintymistila oli huonoimmasta päästä. Ravintola Viassa ei akustiikka toimi muutenkaan: melutaso nousee valtavaksi ilman musiikkiakin eivätkä laulajat kuulu mihinkään ilman sähköistä vahvistusta, jota nyt ei tietysti ollut tarjolla. Sangen epäkiitollinen tila esiintyä. Harmillista että muuten niin hyvä ravintola on saatu täysin pilattua jättämällä akustinen suunnittelu unohduksiin. Ei siellä edes Lyranin upeat daamit pysty ihmeitä tekemään.
Perinteiden mukaisesti ilta loppui ravintola Manalassa, jossa itse kukin, allekirjoittanut mukaanlukien, sai hyvästä seurasta humaltua.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
PS. Kirjoitus- ja faktavirheistä voi minulle lähettää meiliä (kuten muutenkin kommentoida), ja kommentit joilla saatta olla yleistä kiinnostusta tuonne kommenttiosioon.
Alkuvuosina kierros oli pienemmän porukan juttu, radikaali uusi idea ja mukana oli paljon varsinkin eturivin kuoroja. Kaikella kunniotuksella osallistuneita kohtaan, mutta tänä vuonna eturivissä oli paljon tilaa, eikä viime vuosina tilanne ole ollut paljon parempi. On kai niin, että tiukkaan "taidemusiikkiin" erikoistuneilla kuoroilla ei ole kiinnostusta. Toisin sanoen, kuorojen kierroksella ei ole enää sellaista radikaalia uutuusarvoa, jota sillä aikaisemmin oli, ja ns. paremmat kuorot eivät kai koe tarpeelliseksi osallistua.
Toisaalta, tämä kehitys on luonnollista evoluutiota. Ne kuorot jotka menestyvät tässä tyylilajissa ovat luonnollisesti eniten kiinnostuneita osallistumaan. Tiukan taiteen edustajat eivät yksinkertaisesti pärjää kapakassa. Täällä tarvitaan enemmän menoa ja enemmän asennetta. Tekninen taituruus ei yksin riitä.
Itse kävin kuuntelemassa vain kolmea kuoroa; Philomelaa, Koiton Laulua ja Akademiska damkören Lyran:ia. Tekninen taito oli kaikilla kolmella tilanteeseen riittävää, joten minun tehtäväksi jää miettiä lähinnä muita asioita. Philomelaa kuunnellessa vahvistui käsitykseni siitä, että populaarimusiikin sovittaminen kuorolle on vaikea ala. On niin vaikea päästä pois pehmeästä ja kiltistiä äänenmuodostuksesta. A capella muotoon alunperin kirjoitetut teokset toimivat niin hämmästyttävän paljon sovituksia paremmin. Philomelan repertuaarista selvästi omassa luokassaan oli Värttinän Onko siulla sulhasiia? joka oli mahtavan energinen.
Koiton Laulua en aiemmin ollut kuullut, mutta näin perinteikkäästä kuorosta olen tietysti kuullut paljonkin. Kuuluisesta poliittisesta historiastaan kuoro on saanut perintönä sellaisen annoksen asennetta ja paatosta, ettei paremmasta väliä. Kaikki tekniset puutteet (joita toki löytyy) ovat kuin poispyyhittyjä kun keskittyminen ja heittäytyminen on huipussaan. Näin syntyy taide-elämys. Paatoksesta puhuttaessa voi pelätä että tulkinta lipsuu yltiöromanttiseksi, mutta siitä ei Koiton Laulun kohdalla ole kyse. Heittäytyminen on koko ajan hallinnassa. Henkilökohtaisena havaintona haluan lisäksi mainita, että kuoron johtaja, Reijo Aittakumpu, on harvinaisen osuva mies paikallaan. Minun on vaikea kuvitella kuoroa, joka paremmin sopisi ystävälleni Reijolle, tai johtajaa joka paremmin sopisi Koiton Laululle.
Tässä vertailussa Lyranin tulos on vähiten yllättävä. Kuoro lauloi siten kun voi odottaa. Puhdasta ja menevää. Ohjelmassa oli pääasiassa juomalauluja, jotka ovat tietysti sopivia tähän kontekstiin, mutta harmillisesti esiintymistila oli huonoimmasta päästä. Ravintola Viassa ei akustiikka toimi muutenkaan: melutaso nousee valtavaksi ilman musiikkiakin eivätkä laulajat kuulu mihinkään ilman sähköistä vahvistusta, jota nyt ei tietysti ollut tarjolla. Sangen epäkiitollinen tila esiintyä. Harmillista että muuten niin hyvä ravintola on saatu täysin pilattua jättämällä akustinen suunnittelu unohduksiin. Ei siellä edes Lyranin upeat daamit pysty ihmeitä tekemään.
Perinteiden mukaisesti ilta loppui ravintola Manalassa, jossa itse kukin, allekirjoittanut mukaanlukien, sai hyvästä seurasta humaltua.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
PS. Kirjoitus- ja faktavirheistä voi minulle lähettää meiliä (kuten muutenkin kommentoida), ja kommentit joilla saatta olla yleistä kiinnostusta tuonne kommenttiosioon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)