Kuorojen kierros on muodostunut perinteeksi ja on samalla sekä Art Goes Kapakan että Helsingin Juhlaviikkojen lähtölaukaus. Konsepti on yksinkertainen: viedään artistit, eli nyt kuorot, sinne missä ihmiset ovat, eli kapakoihin. Kuorojen kierros on tästä konseptista aika lailla sivuraiteella, koska suuri osa yleisöstä on toisia kuorolaisia tai ns. surevia omaisia, mutta kun yleisöä kerran riittää, ei liene syytä antaa sen häiritä. Tapahtuma onkin näin ehkä suurin pääkaupunkiseudun kuoroelämän tapaamispaikka. Kaikki ovat siellä. Ainakin melkein.
Alkuvuosina kierros oli pienemmän porukan juttu, radikaali uusi idea ja mukana oli paljon varsinkin eturivin kuoroja. Kaikella kunniotuksella osallistuneita kohtaan, mutta tänä vuonna eturivissä oli paljon tilaa, eikä viime vuosina tilanne ole ollut paljon parempi. On kai niin, että tiukkaan "taidemusiikkiin" erikoistuneilla kuoroilla ei ole kiinnostusta. Toisin sanoen, kuorojen kierroksella ei ole enää sellaista radikaalia uutuusarvoa, jota sillä aikaisemmin oli, ja ns. paremmat kuorot eivät kai koe tarpeelliseksi osallistua.
Toisaalta, tämä kehitys on luonnollista evoluutiota. Ne kuorot jotka menestyvät tässä tyylilajissa ovat luonnollisesti eniten kiinnostuneita osallistumaan. Tiukan taiteen edustajat eivät yksinkertaisesti pärjää kapakassa. Täällä tarvitaan enemmän menoa ja enemmän asennetta. Tekninen taituruus ei yksin riitä.
Itse kävin kuuntelemassa vain kolmea kuoroa; Philomelaa, Koiton Laulua ja Akademiska damkören Lyran:ia. Tekninen taito oli kaikilla kolmella tilanteeseen riittävää, joten minun tehtäväksi jää miettiä lähinnä muita asioita. Philomelaa kuunnellessa vahvistui käsitykseni siitä, että populaarimusiikin sovittaminen kuorolle on vaikea ala. On niin vaikea päästä pois pehmeästä ja kiltistiä äänenmuodostuksesta. A capella muotoon alunperin kirjoitetut teokset toimivat niin hämmästyttävän paljon sovituksia paremmin. Philomelan repertuaarista selvästi omassa luokassaan oli Värttinän Onko siulla sulhasiia? joka oli mahtavan energinen.
Koiton Laulua en aiemmin ollut kuullut, mutta näin perinteikkäästä kuorosta olen tietysti kuullut paljonkin. Kuuluisesta poliittisesta historiastaan kuoro on saanut perintönä sellaisen annoksen asennetta ja paatosta, ettei paremmasta väliä. Kaikki tekniset puutteet (joita toki löytyy) ovat kuin poispyyhittyjä kun keskittyminen ja heittäytyminen on huipussaan. Näin syntyy taide-elämys. Paatoksesta puhuttaessa voi pelätä että tulkinta lipsuu yltiöromanttiseksi, mutta siitä ei Koiton Laulun kohdalla ole kyse. Heittäytyminen on koko ajan hallinnassa. Henkilökohtaisena havaintona haluan lisäksi mainita, että kuoron johtaja, Reijo Aittakumpu, on harvinaisen osuva mies paikallaan. Minun on vaikea kuvitella kuoroa, joka paremmin sopisi ystävälleni Reijolle, tai johtajaa joka paremmin sopisi Koiton Laululle.
Tässä vertailussa Lyranin tulos on vähiten yllättävä. Kuoro lauloi siten kun voi odottaa. Puhdasta ja menevää. Ohjelmassa oli pääasiassa juomalauluja, jotka ovat tietysti sopivia tähän kontekstiin, mutta harmillisesti esiintymistila oli huonoimmasta päästä. Ravintola Viassa ei akustiikka toimi muutenkaan: melutaso nousee valtavaksi ilman musiikkiakin eivätkä laulajat kuulu mihinkään ilman sähköistä vahvistusta, jota nyt ei tietysti ollut tarjolla. Sangen epäkiitollinen tila esiintyä. Harmillista että muuten niin hyvä ravintola on saatu täysin pilattua jättämällä akustinen suunnittelu unohduksiin. Ei siellä edes Lyranin upeat daamit pysty ihmeitä tekemään.
Perinteiden mukaisesti ilta loppui ravintola Manalassa, jossa itse kukin, allekirjoittanut mukaanlukien, sai hyvästä seurasta humaltua.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
PS. Kirjoitus- ja faktavirheistä voi minulle lähettää meiliä (kuten muutenkin kommentoida), ja kommentit joilla saatta olla yleistä kiinnostusta tuonne kommenttiosioon.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti