"Aalto aaltoa seuraa, meren laulu on lakkaamaton."
Chydenius, Mäntyjärvi, Tormis ja Kuula
Dominante, kuoro
johtajana Seppo Murto
Kuoro on minulle tuttu enemmänkin takahuoneen kuin lavan kautta, joten oli mielenkiintoista päästä vaihteeksi heitä kuulemaan. Kevätkonsertti on kuoro- ja muussakin amatöörimusiikissa varsin klassinen konserttimuoto ja tämä oli tyylissään klassinen näyte. Konsertin alkupuoli oli omistettu uudelle kotimaiselle ja eestiläisille musiikille ja väliajan jälkeen kuultiin kattava otos Toivo Kuulan kuoromusiikkia.
Ensimmäisenä kuultiin Jussi Chydeniuksen teos "I am the Great Sun" joka on hyvin soivaa ja rytmistä musiikkia Charles Causleyn tekstiin. Jaakko Mäntyjärven "Villancicos" on taattua Mäntyjärveä; laulavaksi soveltuvaa mukavaa käyttömusiikkia. On hienoa että sekä Chydenius että Mäntyjärvi tekevät musiikkia, jota on sekä mukava kuunnella että mukava laulaa, tämä erotuksena moniin muihin moderneihin säveltäjiin. Tälläiselle löytyy käyttöä monessa kuorossa. Yhden kuulemiskerran jälkeen kumpikaan teos ei valitettavasti kuitenkaan jättänyt mitään pysyvää mielikuvaa.
Veljo Tormiksen "Inkerin illat" on klassinen vahvasti kansanlauluperinteeseen pohjautuva sikermä joka usein esitetään tanssillisilla koreografioilla höystettynä. Monelle moinen musiikkiliikunta saa niskakarvat nousemaan ja täytyy myöntää että itsellänikin on omat ennakkoluuloni. Onneksi tänään Dominante osoitti minun olevan väärässä. Koreografia toi selvää lisäarvoa esitykseen, varsinkin kun sävellys on itsessään varsin pitkä. Tekstin sisältö olisi tosin voinut hieman paremmin liittää koreografiaan, joka nyt oli paikotelleen hieman erillään laulun sisällöstä.
Väliajan jälkeen kuultiin aimo annos Toivo Kuulan musiikkia, josta useimmat on kaikille kuoromusiikin harrastajille tuttujua. Oma suosikkini on "Siell' on kauan jo kukkineet omenapuut" joka sai tänään arvoisensa esityksen. Erityisesti ihailin mieskuoro-osuutta, joka on sekä yksi teoksen monista kohokohdista että oli tänään erityisen komea. Massiivinen "Meren virsi" pelotti hieman etukäteen, onhan se todella vaativa. Varsinkin vaikeudet huomioon ottaen oli Dominanten esitys vakuuttava. Teos vaatii romanttista maalailua ja massaa jossa kuoro laulajien verrattain nuoresta iästä huolimatta onnistui mainiosti.
Välissä kuultiin kantaesitys "Itken kurja kullaistani" joka on Tero Tommilan loppuun viemä sävellys Kuulan 27 ensimmäisen tahdin pohjalta. Vaikka sävellys kuulostaa Kuulalta, ei tämä ollut mikään kovin mieleenpainuva elämys. Itselläni alkoi keskittyminen hieman herpaantua ja "Tuuti lasta tuonelahan" pääsi livahtamaan ohi ilman merkintöjä.
"Hautalaulu" laulettiin tänään kahtena versiona, neliäänisenä sekä kuusiäänisenä. Näissä kahdessa versiossa on yllättävän vähän eroja, mutta jäljempi kuulosti jotenkin selkeämmältä. Myös laulusta "Keinutan kaikua" kuultiin kaksi versiota. Kuriositeettina on tietysti mielekästä tallentaa saman kappaleen eri versioita, mutta konserttitilanteessa haluaisin kuitenkin kyseenalaista tämän valinnan. Erot olivat kuitenkin sen verran pieniä, ettei niitä varmaan monikaan huomannut.
Lopuksi kuultiin vielä "Kevätlaulu" ja "Auringon noustessa" josta jälkimmäinen oli mahtava. Kuoro on toki sitä usein laulanut, mutta satunnaiselle kuulijalle se oli elämys.
Kokonaisuudessaan oli konserttielämys varsin positiivinen. Kuoron sointi on nuorekas mutta siinä on riittävästi voimaa. Lisäksi laulu oli puhdasta ja rytmisesti kohdallaan. Kuulijan kannalta on hauskaa että kuoro esittää ohjelmistoa joka ei ole liian vaikeaa (vaikka Meren virsi onkin vaikea!), joten aikaa riittää harjoitella ohjelmisto kuntoon. Moni muu eturivin kuoroista esittää usein puolivalmista tavaraa. Vaikeudeksi muodostuu nyt kuitenkin laulajien motivaation ylläpitäminen kun mielenkiintoa ei ruokita uudella ohjelmistolla.
Suurin kritiikin kohde on sama kuin toissapäiväisessä Kampin Laulun konsertissa, ja sama vika lienee yleinen muissakin kuoroissa. Kyse on keskittymisestä ja fokuksesta. Toiset puhuvat heittäytymisestä. Se on se jonka huomaa näyttelijöiden laulussa mutta joka yleensä puuttuu rivikuorolaisilta. Jokainen ääni pitää tehdä huolellisesti ja ajatuksella. Laulelu on toki mukavaa ja kivaa, mutta kun se voisi olla vielä niin paljon enemmän. No, tätä ei taas pidä ottaa liian vakavasti, olihan konsertti kuitenkin hyvä. Kritiikkini on lähinnä suuntaviiva, jota seuraamalla uskon kuoron saavuttavan eniten kehittymistä.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
tiistaina, toukokuuta 30, 2006
sunnuntaina, toukokuuta 28, 2006
Kamarikuoro Kampin Laulun konsertti "Liekut ja loitsut" su 28.5.2006 klo 19 Balder-salissa
Yli-Salomäki, Werle, Tommola, Hahn, Rautavaara, Jennefelt, Tuomela
Kamarikuoro Kampin Laulu
johtajana Eric-Olof Söderström
Marko Pankakoski, tenori
Heikki Nikula, klarinetti ja bassoklarinetti
Jani Niinimäki, lyömäsoittimet
Juha Hemminki, patarummut
Kevätkonsertissaan, Kampin Laulu esitti ominta erikoisalaansa, uutta suomalaista kuoromusiikkia ja varsin mallikkaastihan se sujui. Söderström on johtanut kuoroa nyt jo pitkälti toista vuotta ja sisäänajokausi näyttäisi olevan päättynyt. Kuoro on ottanut johtajan omakseen ja yhteistyö on alkanut sujua.
Ohjelmassa oli siis pääosin uutta ja uudehkoa suomalaista kuoromusiikkia. Ensimmäisenä oli Aki Yli-Salomäen Suomen Kansan vanhoihin runoihin perustuva teos "Mistä osasit". Teos oli varsin miellyttävä viipyilevä sävelkenttä, mutta tekstistä oli vaikea saada selkoa edes käsiohjelman avustuksella.
Seuraavana kuultu Lars Johan Werlen teos "Trees" on vanha tuttu ja aina yhtä kiinnostava. Se on kokonaisuutena varsin toimiva ja rakenteeltaan selkeä. Se yhdistelee luovasti moderneja kuorolauluelementtejä ja melkeinpä musikaali-tyylisiä osia, mutta siten yhdistettynä ettei mikään eri tyyleistä pistä silmään. Soolo-osuudet lauloi Marko Pankakoski, joka on lyhyellä vierailulla Suomessa opinnoistaan Italiassa. Hänen laulunsa on niin kaunista kuten aina, mutta valitettavasti se jäi hieman kuoron jalkoihin. Verho, joka oli hänen takanaan, ei ainakaan parantanut kuuluvuutta. Teos sinänsä on yllättävän vaikea. Kiinniotot ovat monessa kohdin pirullisia vaikka soinnut tämän jälkeen olisivatkin ihan inhimillisiä. Enimmäkseen kuoro selvisi hyvin, mutta välillä teos kuulosti hieman modernimmalta kuin miltä sen olisi pitänyt.
Teemu Tommolan teos, "Arnolfinin kihlaus" on tänä vuonna kantaesitetty teos. Tommola tuntee kuoromusiikin ja käyttää kuoroa varsin tehokkaasti hyväkseen. Sävelkieli on hieman perinteisen "modernin" oloista, mutta omintakeinen teksti pelastaa teoksen ja antaa varsin pirteän vaikutelman.
Ennen puoliaikaa kuultiin vielä Gunnar Hahnin "Rondo Lapponico", joka on kuulemma joiku-pastissi, eli käytännössä huomristinen leikittely joiku-stereotypioilla. Samalla se taitaa olla Mäntyjärven "Pseudo-Yoik"hin henkinen esi-isä. Nyt kuultu teos on hieman "vanhempaa" modernia muusiikkia ja genressään varsin perinteinen soinniltaan. Kuoro toimi hyvin mutta järjetöntä heittäytymistä olisi voinnut olla vieläkin enemmän - tällöin huumori toimii paremmin.
Väliajan jälkeen oli vuorossa kaksi Einojuhani Rautavaaran teosta, "Och glädjen den dansar" ja "Sommarnatten". Rautavaara on elävistä suomalaisista kuorosäveltäjistä omassa luokassaan ja siitä osoituksena nämäkin kaksi teosta toimivat varmasti. Pientä arkuutta oli paikoitellen havaittavissa ja rytmikin heilahti pariin otteeseen, mutta nämä yksityiskohdat eivät haitanneet kokonaisuutta.
Swingle Singerseille Thomas Jennefeltin säveltämä nonsens-laulu "On & on & on & on" esitettiin pienryhmällä, vaikka en aluksi ymmärtänyt siihen syytä. Teos on kuitenkin sävelletty pienryhmälle ja sen verran vaikea, että valinta oli perusteltu. Tyylillisesti sävellys on pitkähkö ja sisältää paljon hauskoja allegorioita eri tyyleihin. Teoksesta on myös helppo tunnistaa Swingle Singersien tyyli vaikka aivan samantasoista esitystä ei tänään kuultukaan, mutta se olisikin aivan liikaa vaadittu. Tässä riitti haastetta eikä siinä huonosti pärjätty. Pidempiaikainen yhteislaulun harjoitteli toki parantaisi yhteissointia, mutta tällaiselta tilapäiseltä ryhmältä sitä ei ole perusteltua vaatia. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon vielä, että vaikka Jennefelt on ruotsalainen, kuulosti teoksen nonsens-teksti lähes suomalaiselta.
Ohjelman viimeisenä teoksena kuoro lauloi tunnetun folkloristin Tapio Tuomelan teoksen "Liekut ja loitsut" Kantelettaren tekstiin, lyömäsoitinten ja klarinetin säestyksellä. Teos on tyyliltään orkestraalinen ja Söderström tuntui tässä pääsevän omimpaan alaansa johtaen kuoroa innostuneesti ja tarkasti. Tuomela käyttää sävellyksessään kaikkia mahdollisia tehokeinoja sekä klarinetille että lyömäsoittimille ja lyömäsoittajalla tuntuikin olevan aika kiire ehtiä saada kaikki nuotit lyötyä. Kokonaisuutena kuitenkin pidin kappaleesta, olihan se vaihteleva ja monipuolinen, noudattaen tekstin vaihteluita tunnelmassa. Pienessä salissa volyymi vain tuntui hieman liian lujalta.
Kuorossa pidin erityisesti sen syvästä ja leveästä soinnista. Kuoro on viime aikoina kasvanut ja on nyt tasapainoisessa ja täyteläisessä kunnossa. Kuorolaiset itse tuntuivat varsin kriittisiltä omiin suorituksiinsa mutta mielestäni tämä oli aivan turhaa. Esitys oli kokonaisuutena uskottava vaikka paikotellen huomasin minäkin joitain pieniä virheitä ja epäpuhtauksia. Omia suorituksia pitää arvostaa samalla tiedostaen puutteensa - täydellisyyttähän ei voi koskaan saavuttaa. Hyvän suorituksen omaan tasoon nähdän tulee olla riittävä peruste tyytyväisyyteen. Vaikka nyt puhtautta ja tarkkuutta pidetiin ongelmana, olisin minä sitä mieltä että suurimmat haasteet ovat aivan muualla. Suurimmat edistysaskeleet saavutettaisiin mielestäni parantamalla kuorolaisten keskittymistä ja fokusta. Jokaisen laulajan jokaisen äänen pitäisi olla elämän tärkein asia. Riittävän intensiteetin puuttuminen johtaa kilttiin lauleluun. Tunnesisältöä saa vain intensiteettiä (ei volyymiä) lisäämällä. Ongelma ei toki ole näin vakava, mutta paljon suurempi kuin jotkut pienet epäpuhtaudet. Uskoisin että kuorolaiset ovat tästä kuulleet ennenkin.
Eräs toinen mainitsemisen arvoinen asia on, että kuorolaiset itse lauloivat kaikki soolo-osuudet lukuunottamatta Werlen Treesin tenori-sooloa jonka lauloi Pankakoski, joka tosin on myöskin entinen Kamppilainen. On hienoa että kuorosta löytyy niin monta eri soolo-osuuksiin sopivaa ääntä. Näiden solistien käyttäminen on myös pedagogisesti perusteltua antaahan se mahdollisuuden edistyneimmille ja aktiivisille laulajille lisähaasteisiin.
Konsertti-ilta oli jokatapauksessa miellyttävä ja viihdyttävä. Balder sali oli juuri sopivan kokoinen sekä akustiikaltaan että yleisön määrän huomioon ottaen. Täysi sali tuo aina hyvän tunnelman.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
(Kirjoittaja on aiemmin laulanut Kampin Laulussa.)
Kamarikuoro Kampin Laulu
johtajana Eric-Olof Söderström
Marko Pankakoski, tenori
Heikki Nikula, klarinetti ja bassoklarinetti
Jani Niinimäki, lyömäsoittimet
Juha Hemminki, patarummut
Kevätkonsertissaan, Kampin Laulu esitti ominta erikoisalaansa, uutta suomalaista kuoromusiikkia ja varsin mallikkaastihan se sujui. Söderström on johtanut kuoroa nyt jo pitkälti toista vuotta ja sisäänajokausi näyttäisi olevan päättynyt. Kuoro on ottanut johtajan omakseen ja yhteistyö on alkanut sujua.
Ohjelmassa oli siis pääosin uutta ja uudehkoa suomalaista kuoromusiikkia. Ensimmäisenä oli Aki Yli-Salomäen Suomen Kansan vanhoihin runoihin perustuva teos "Mistä osasit". Teos oli varsin miellyttävä viipyilevä sävelkenttä, mutta tekstistä oli vaikea saada selkoa edes käsiohjelman avustuksella.
Seuraavana kuultu Lars Johan Werlen teos "Trees" on vanha tuttu ja aina yhtä kiinnostava. Se on kokonaisuutena varsin toimiva ja rakenteeltaan selkeä. Se yhdistelee luovasti moderneja kuorolauluelementtejä ja melkeinpä musikaali-tyylisiä osia, mutta siten yhdistettynä ettei mikään eri tyyleistä pistä silmään. Soolo-osuudet lauloi Marko Pankakoski, joka on lyhyellä vierailulla Suomessa opinnoistaan Italiassa. Hänen laulunsa on niin kaunista kuten aina, mutta valitettavasti se jäi hieman kuoron jalkoihin. Verho, joka oli hänen takanaan, ei ainakaan parantanut kuuluvuutta. Teos sinänsä on yllättävän vaikea. Kiinniotot ovat monessa kohdin pirullisia vaikka soinnut tämän jälkeen olisivatkin ihan inhimillisiä. Enimmäkseen kuoro selvisi hyvin, mutta välillä teos kuulosti hieman modernimmalta kuin miltä sen olisi pitänyt.
Teemu Tommolan teos, "Arnolfinin kihlaus" on tänä vuonna kantaesitetty teos. Tommola tuntee kuoromusiikin ja käyttää kuoroa varsin tehokkaasti hyväkseen. Sävelkieli on hieman perinteisen "modernin" oloista, mutta omintakeinen teksti pelastaa teoksen ja antaa varsin pirteän vaikutelman.
Ennen puoliaikaa kuultiin vielä Gunnar Hahnin "Rondo Lapponico", joka on kuulemma joiku-pastissi, eli käytännössä huomristinen leikittely joiku-stereotypioilla. Samalla se taitaa olla Mäntyjärven "Pseudo-Yoik"hin henkinen esi-isä. Nyt kuultu teos on hieman "vanhempaa" modernia muusiikkia ja genressään varsin perinteinen soinniltaan. Kuoro toimi hyvin mutta järjetöntä heittäytymistä olisi voinnut olla vieläkin enemmän - tällöin huumori toimii paremmin.
Väliajan jälkeen oli vuorossa kaksi Einojuhani Rautavaaran teosta, "Och glädjen den dansar" ja "Sommarnatten". Rautavaara on elävistä suomalaisista kuorosäveltäjistä omassa luokassaan ja siitä osoituksena nämäkin kaksi teosta toimivat varmasti. Pientä arkuutta oli paikoitellen havaittavissa ja rytmikin heilahti pariin otteeseen, mutta nämä yksityiskohdat eivät haitanneet kokonaisuutta.
Swingle Singerseille Thomas Jennefeltin säveltämä nonsens-laulu "On & on & on & on" esitettiin pienryhmällä, vaikka en aluksi ymmärtänyt siihen syytä. Teos on kuitenkin sävelletty pienryhmälle ja sen verran vaikea, että valinta oli perusteltu. Tyylillisesti sävellys on pitkähkö ja sisältää paljon hauskoja allegorioita eri tyyleihin. Teoksesta on myös helppo tunnistaa Swingle Singersien tyyli vaikka aivan samantasoista esitystä ei tänään kuultukaan, mutta se olisikin aivan liikaa vaadittu. Tässä riitti haastetta eikä siinä huonosti pärjätty. Pidempiaikainen yhteislaulun harjoitteli toki parantaisi yhteissointia, mutta tällaiselta tilapäiseltä ryhmältä sitä ei ole perusteltua vaatia. Hauskana yksityiskohtana mainittakoon vielä, että vaikka Jennefelt on ruotsalainen, kuulosti teoksen nonsens-teksti lähes suomalaiselta.
Ohjelman viimeisenä teoksena kuoro lauloi tunnetun folkloristin Tapio Tuomelan teoksen "Liekut ja loitsut" Kantelettaren tekstiin, lyömäsoitinten ja klarinetin säestyksellä. Teos on tyyliltään orkestraalinen ja Söderström tuntui tässä pääsevän omimpaan alaansa johtaen kuoroa innostuneesti ja tarkasti. Tuomela käyttää sävellyksessään kaikkia mahdollisia tehokeinoja sekä klarinetille että lyömäsoittimille ja lyömäsoittajalla tuntuikin olevan aika kiire ehtiä saada kaikki nuotit lyötyä. Kokonaisuutena kuitenkin pidin kappaleesta, olihan se vaihteleva ja monipuolinen, noudattaen tekstin vaihteluita tunnelmassa. Pienessä salissa volyymi vain tuntui hieman liian lujalta.
Kuorossa pidin erityisesti sen syvästä ja leveästä soinnista. Kuoro on viime aikoina kasvanut ja on nyt tasapainoisessa ja täyteläisessä kunnossa. Kuorolaiset itse tuntuivat varsin kriittisiltä omiin suorituksiinsa mutta mielestäni tämä oli aivan turhaa. Esitys oli kokonaisuutena uskottava vaikka paikotellen huomasin minäkin joitain pieniä virheitä ja epäpuhtauksia. Omia suorituksia pitää arvostaa samalla tiedostaen puutteensa - täydellisyyttähän ei voi koskaan saavuttaa. Hyvän suorituksen omaan tasoon nähdän tulee olla riittävä peruste tyytyväisyyteen. Vaikka nyt puhtautta ja tarkkuutta pidetiin ongelmana, olisin minä sitä mieltä että suurimmat haasteet ovat aivan muualla. Suurimmat edistysaskeleet saavutettaisiin mielestäni parantamalla kuorolaisten keskittymistä ja fokusta. Jokaisen laulajan jokaisen äänen pitäisi olla elämän tärkein asia. Riittävän intensiteetin puuttuminen johtaa kilttiin lauleluun. Tunnesisältöä saa vain intensiteettiä (ei volyymiä) lisäämällä. Ongelma ei toki ole näin vakava, mutta paljon suurempi kuin jotkut pienet epäpuhtaudet. Uskoisin että kuorolaiset ovat tästä kuulleet ennenkin.
Eräs toinen mainitsemisen arvoinen asia on, että kuorolaiset itse lauloivat kaikki soolo-osuudet lukuunottamatta Werlen Treesin tenori-sooloa jonka lauloi Pankakoski, joka tosin on myöskin entinen Kamppilainen. On hienoa että kuorosta löytyy niin monta eri soolo-osuuksiin sopivaa ääntä. Näiden solistien käyttäminen on myös pedagogisesti perusteltua antaahan se mahdollisuuden edistyneimmille ja aktiivisille laulajille lisähaasteisiin.
Konsertti-ilta oli jokatapauksessa miellyttävä ja viihdyttävä. Balder sali oli juuri sopivan kokoinen sekä akustiikaltaan että yleisön määrän huomioon ottaen. Täysi sali tuo aina hyvän tunnelman.
Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
(Kirjoittaja on aiemmin laulanut Kampin Laulussa.)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)