Nimimerkki
Ylioppilasteatteri
Ohjaus Minna Nurmelin (vier.)
Oli erittäin jännittävää päästä katsomaan itselleen vierasta alaa, teatteria, ja teatterissa jossa en ollut aiemmin käynyt, ylioppilasteatterissa, jolla vieläpä on jännittävä historia ja 80v-juhlavuosi käynnissä. Olen itse autuaan tietämätön teatteriskenestä, joten sain tilaisuuden katsella teosta naiivein silmin.
Rakenteeltaan teos koostuu välähdyksistä tietoyhteiskunnan eri näyttämöiltä. On päiväkotia, on bloggailua ja on enemmän tai vähemmän toimivaa parisuhdetta. Erityisesti teos kommentoi tai kritisoi todellisuudesta eriytynyttä, itseään paljastavaa ja anonyymiä internet-keskustelu ja -blogi kulttuuria, ja tässä suhteessa onkin ironista kommentoida näytelmää juuri täällä internetin puolella. Se herättää kysymyksiä. Onko minulla, bloggaajalla, elämää? Onko elämä verkossa elämää, vai onko ainoastaan kasvokkain koettu todellista? Miksi ei olisi?
Näytelmässä siis pohditaan ihmissuhteiden ja -kontaktien uusia olomuotoja. Toisaalta kävelemme toistemme ohitse kadulla emmekä tunne ketään, emmekä ota kehenkään mitään kontaktia, toisaalta etsimme epätoivoisesti kontaktia verkon kautta, paljastamme siellä asioita joita emme voi kertoa aviopuolisollemme tai muille lähimmäisimmillemme. Havainnoimme paradoksaalisia tapojamme suhtautua vanhuksiimme ja lapsiimme, mutta täysin tietoisina paradokseista toimimme kuitenkin juuri paradoksien mukaisesti. Tällaisia teräviä havaintoja näytelmä on pullollaan.
Ylioppilasteatteri on amatööriteatteri ja Nimimerkki on fuksiproduktio. Sana amatööri on peräisin latinan sanasta amator, rakastaja, ja tämä rakkaus, tunteen palo oli läsnä koko produktiossa. Nuoruuden into ja innostus olivat positiivisella tavalla silmiinpistäviä. Tässä oltiin mukana siksi että tätä haluttiin tehdä, ylinäyttelemisenkin uhalla. Rutiinin puute kuitenkin ilmenee tuoreutena ja rosoisuutena, joka elävoittää tunnelmaa. Pitäkää tästä kiinni!
Eri kohtauksista oli myös hauska huomata mitä oli harjoiteltu. Havaitsin selkeästi että esimerkiksi lapsen, vanhuksen ja rakastuneen/vihastuneen rooleihin oli panostettu. Ne ovatkin varmasti jonkinlaisia peruspalikoita näytetlijän roolivalikoimassa, eli koulutuksellinen aspekti oli rakenteessa jatkuvasti mukana. Rekisteröin myös sellaisen mielenkiintoisen tosiasian että useimmilla näyttelijöillä oli jokin yksi "juttu" jonka hän teki erityisen hyvin, jota tehdessään hänen läsnäolonsa loisti lavalla, jäädäkseen muulloin muiden varjoon. Tätä voisi kutsua epätasaisuudeksi, mutta minä näksin sen mielummin lupauksina - näimme tässä vasta välähdyksiä niistä mahdollisuuksista, niistä taidoista jotka näihin näyttelijöihin on käytketty, mutta joita ei vielä ole päästetty kokonaisuudessaan esiin.
Viimeiseksi haluan vielä sanoa että YT:n konsepti tuntuu toimivalta. Ammattitaitoinen ohjaus näkyi selvästi minunkin naiiveihin silmiini. Näin saadaan kokonaisuus toimivaksi, jolloin mahdolliset hetkelliset taidolliset epätäydellisyydet eivät niin haittaa. Myös näytöksen energialataus saa erityismaininnan. Näyttelijöiden läsnäolo oli erinomaista, muutamaa hetkellistä lipsahdusta lukuunottamatta.
Olen pitkään tavallaan tiennyt että teatteri on juttu jota minun pitäisi seurata enemmän. Tänään käsitykseni vain vahvistui. Tällaista enemmän.
keskiviikkona, marraskuuta 29, 2006
tiistaina, marraskuuta 28, 2006
minnet / muisto, Erik Bergman 1911-2006, 26.11.2006 klo 19
Kampin Laulu
Erik Bergmanin muistokonsertti
johtaja Eric-Olof Söderström
lausunta Asko Sarkola
tanssi Panu Varstala
soitinyhtye "Paddlande egyptier"
Ritarihuone, Helsinki
Hävettää tunnustaa kuinka huonosti tunsin Bergamin teoksia ennestään, mutta nytpähän tiedän paremmin. Runsaahko yleisö kuuli monta upeaa sävellystä hienosti esitettyinä. Sävellyksissä minua eniten ilostutti se, että vaikka ne käyttivät monia kuorolaulun moderneja tehokeinoja, eivät ne kuitenkaan sortuneet "hi-hii"-huumoriin. Toki esimerkiksi kokoelmassa "Vier Galgenlieder" on huumoria, mutta se ei ole halpaa, yleisöä halventavaa vitsailua, vaan älykästä kujeilua. Toki tämä edellyttää että teokset esitetään antaumuksella ja paneutumisella, mutta siinä Kampin Laulu pärjäsi hyvin.
Yleisesti koko konsertissa minua ilostutti eritysesti sen tunnelma; minulle jäi sellainen tunne että tilaisuuteen oli panostettu hieman ekstraa, eikä se ollut vain eräs "keikka" toisten joukossa. Kuoro lauloi keskittyneesti ja oli selvästi harjoitellut ahkerasti. Tällä on valtava merkitys konsertin kokonaistunnelmaan. Ainoa pieni harmitus oli että aivan kaikki solistit eivät äänenmuodostuksellisesti olleet huippulaatua, mutta se on amatöörikuoron ominaispiire. Lisäksi ymmärrän että solistien valinta on aina myös sosiaalipoliittinen, eikä vain taiteellinen. Näin se vain menee, eikä sitä parane ruveta itkemään.
Ensimmäisellä puoliajalla minua sykähdytti varsinkin Dreams-sarja, sekä aivan erityisesti sen keskimmäinen osa. Sarja oli sekä hieno ja koskettava teos että herkästi esitetty. Toisella puoliajalla Lapponia-sarja oli konsertin antikliimaksi; kappale on pitkäveteinen ja esitys vaikutti epävarmalta. Lisäksi odotin koko kappaleen ajan milloin solisti alkaa paukuttaa rumpua, jota hän kantoi, mutta se olikin kai vain rekvisiittaa (?). Konsertin viimeisenä kuultu Samothrake kuitenkin pelasti tai ehkä kruunasi illan. Se on spektaakkeli vailla vertaa. Kuoro, tanssija, lausuja, solisteja sekä soitinyhtye osallistuivat kaikki yhdessä. Vaikka sopalla oli niin monta keittäjää, tanssijasta lähtien, toimivat ne minusta kaikki yhdessä kokonaisuutena, eikä mitään olisi voinut lisätä tai ottaa pois. Vain Asko Sarkolalta olisi toivonut hieman suurempaa vaihdetta, hieman suurempaa emootion astetta, mutta samalla uskon, että se oli tietoinen taiteellinen valinta, eli vain makukysymys. Sävellyksessä on voimakas lataus, se rakentaa tunnelmaa huolellisesti ikuisen vaelluksen airojen loiskeessa, ja samalla sen tarina on vahva. Mieleenpainuva teos ja esitys.
Jotain on tapahtunut sitten edellisen kerran kun kuulin Kampin Laulua. Keskittyminen ja varmuus olivat nyt selvästi parempia kuin viimeksi. Sointikin on yhteinäisempi ja tulkinta sisäistynyt. Esityksestä jäi myös sellainen mielikuva että kuoro ei tuntenut tarvetta yrittää todistaa mitään - kun vain tekee oman juttunsa hyvin, ei parempaa voi vaatia.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
Erik Bergmanin muistokonsertti
johtaja Eric-Olof Söderström
lausunta Asko Sarkola
tanssi Panu Varstala
soitinyhtye "Paddlande egyptier"
Ritarihuone, Helsinki
Hävettää tunnustaa kuinka huonosti tunsin Bergamin teoksia ennestään, mutta nytpähän tiedän paremmin. Runsaahko yleisö kuuli monta upeaa sävellystä hienosti esitettyinä. Sävellyksissä minua eniten ilostutti se, että vaikka ne käyttivät monia kuorolaulun moderneja tehokeinoja, eivät ne kuitenkaan sortuneet "hi-hii"-huumoriin. Toki esimerkiksi kokoelmassa "Vier Galgenlieder" on huumoria, mutta se ei ole halpaa, yleisöä halventavaa vitsailua, vaan älykästä kujeilua. Toki tämä edellyttää että teokset esitetään antaumuksella ja paneutumisella, mutta siinä Kampin Laulu pärjäsi hyvin.
Yleisesti koko konsertissa minua ilostutti eritysesti sen tunnelma; minulle jäi sellainen tunne että tilaisuuteen oli panostettu hieman ekstraa, eikä se ollut vain eräs "keikka" toisten joukossa. Kuoro lauloi keskittyneesti ja oli selvästi harjoitellut ahkerasti. Tällä on valtava merkitys konsertin kokonaistunnelmaan. Ainoa pieni harmitus oli että aivan kaikki solistit eivät äänenmuodostuksellisesti olleet huippulaatua, mutta se on amatöörikuoron ominaispiire. Lisäksi ymmärrän että solistien valinta on aina myös sosiaalipoliittinen, eikä vain taiteellinen. Näin se vain menee, eikä sitä parane ruveta itkemään.
Ensimmäisellä puoliajalla minua sykähdytti varsinkin Dreams-sarja, sekä aivan erityisesti sen keskimmäinen osa. Sarja oli sekä hieno ja koskettava teos että herkästi esitetty. Toisella puoliajalla Lapponia-sarja oli konsertin antikliimaksi; kappale on pitkäveteinen ja esitys vaikutti epävarmalta. Lisäksi odotin koko kappaleen ajan milloin solisti alkaa paukuttaa rumpua, jota hän kantoi, mutta se olikin kai vain rekvisiittaa (?). Konsertin viimeisenä kuultu Samothrake kuitenkin pelasti tai ehkä kruunasi illan. Se on spektaakkeli vailla vertaa. Kuoro, tanssija, lausuja, solisteja sekä soitinyhtye osallistuivat kaikki yhdessä. Vaikka sopalla oli niin monta keittäjää, tanssijasta lähtien, toimivat ne minusta kaikki yhdessä kokonaisuutena, eikä mitään olisi voinut lisätä tai ottaa pois. Vain Asko Sarkolalta olisi toivonut hieman suurempaa vaihdetta, hieman suurempaa emootion astetta, mutta samalla uskon, että se oli tietoinen taiteellinen valinta, eli vain makukysymys. Sävellyksessä on voimakas lataus, se rakentaa tunnelmaa huolellisesti ikuisen vaelluksen airojen loiskeessa, ja samalla sen tarina on vahva. Mieleenpainuva teos ja esitys.
Jotain on tapahtunut sitten edellisen kerran kun kuulin Kampin Laulua. Keskittyminen ja varmuus olivat nyt selvästi parempia kuin viimeksi. Sointikin on yhteinäisempi ja tulkinta sisäistynyt. Esityksestä jäi myös sellainen mielikuva että kuoro ei tuntenut tarvetta yrittää todistaa mitään - kun vain tekee oman juttunsa hyvin, ei parempaa voi vaatia.
- Tom Bäckström (tom.backstrom@tkk.fi)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)