Amélie

Elokuva: Amélie
Ohjaus: Jean-Pierre Jeunet
Pääosassa: Audrey Tautou
Kirjoittanut: Guillaume Laurant

Joskus vain kolahtaa kohdalleen. Amélie ei ole enää uusi elokuva mutta näin sen nyt televisiosta. Ja nyt kolahti taas.

Nähdäkseni taiteen tarkoitus on herättää tunteita. Intellektuelli taide herättää tunteita myös ymmärtämisen mielihyvän kautta, mutta aina, aina taiteen tarkoitus on herättää tunne-elämyksiä. Juuri tässä Amélie osuu kohdalleen. Se herättää minussa valtavan tunnereaktion. Suuri taide herättää tunnereaktioita laajassa yleisössä - jos jokainen voi löytää jotain omaansa teoksesta, voi teosta kutusua (mielestäni) suureksi taiteeksi. Amélien suuruutta on minun on mahdoton arvioida koska en osaa arvioida sen herättämää tunnereaktiota muissa. Tiedän että joidenkin (kyynikoiden) mielestä se on liian sokerinen ja heillä on tähän mielipiteeseensä oikeus, mutta minä olen eri mieltä.

Eräs vahvimmista tunne-elämyksien tuottajasta on tapaus, jossa katsoja/kuulija voi samaistua henkilöhahmoihin. Uskon että juuri tämän vuoksi tämä elokuva menee minulla niin hyvin kotiin. Amélien roolihahmo on hieman syrjäytynyt henkilö - persoona joka elää omaa elämäänsä ja jonka on vaikea tavoittaa muita. Siinä on jotain yleismaalimallista. Olen vakuuttunut että moni meistä kokee samoin. Heillä on rikkaampi elämä pään sisällä kuin mitä näkyy ulos. Jos vain toiset ihmiset näkisivät miten hienoja ihmisiä he ovat niin heillä olisi paljon enemmän ystäviä. Näin he tuntevat - uskon niin. Ja juuri näin Amélie vaikuttaa tuntevan.

Kerronaltaan elokuva on persoonallinen - raikas tuulahdus. Hollywood-koulukunta on aivan toisaalla kun ranskalainen elokuva alkaa. Elokuvassa on pyöriessään sellaista epärationaalista keveyttä, jonka vain ranskalainen ohjaaja osaa. Samalla jokainen kohtaus on valokuvauksellisen kaunis, läpeensä ajateltu muttei valmiiksi pureskeltu.